»Kyllä; ihan totta. Missä te asutte?»
»Niin, me asumme Lontoossa nyt. Isoäiti muutti sinne ollakseen likellä kouluani. Missä sinä käyt koulua?»
»Minä en käykään koulua. Otan tunteja itsekseni eräältä mieheltä, joka valmistaa poikia Oxfordin ja Cambridgen yliopistoihin. Hän on pappi. Ja sitten saan soittotunteja eräältä henkilöltä, joka käy luonamme Lontoosta, ja isä opettaa minulle kreikkaa ja latinaa. Äitini ja isäni eivät luota tyttökouluihin.» Se kuulosti karkealta ja suurelliselta. Hän punastui ja lisäsi: »Mutta minä luotan. On kamalan ikävää näin yksikseni.»
»Miksi et taivuta äitiäsi lähettämään sinua minun kouluuni?» kysyi Mariella. »Siellä on repäisevän hauskaa. Voisit käydä Lontoossa joka päivä.»
»Mariella rakastaa kouluaan», virkkoi Julian. »Se on mainio. Hän ei opi mitään ja pelaa jääpalloa koko päivän. Judithin vanhemmat haluavat, että hän saa opetusta, Mariella. Sinä et sitä ymmärrä. Eikö asia ole niin, Judith?»
Judith punehtui taaskin ja pelkäsi asian niin olevan.
»Minä luotan naisten opettamiseen», mutisi Julian kengilleen.
He olivat tulleet perin omituisiksi olennoiksi kasvaessaan, mietti Judith. Erittäinkin pojat olivat kovin omituisia, pitkiä, kalpeita ja ylettömän voimakassanaisia. Julian oli suunnattoman pitkä ja aavemainen, hänellä oli myrskyiset, siivoamattomat, kamalat kasvot ja kaunopuheiset silmät, jotka näyttivät yhtenään vaihtavan väriä syvissä kuopissaan. Hänellä oli totta tosiaan juovia kasvoissa, ja hänen nenänsä alkoi käyristyä ja saada laajat, taaksepäin kaartuvat sieraimet.
»No niin, toivoisin sinun tulevan», sanoi Mariella häiriytymättä lyhyen vaitiolon jälkeen. »Siellä on repäisevää. Sinä pitäisit siitä.»
Mariella oli kiltti puhuessaan niin ystävällisesti ja vaativasti. Kenties hän olikin aina pitänyt hyvin paljon Judithista kaivannut häntä… Judithin sydän lämpeni.