»Minä toivoisin sinun tulevan takaisin asumaan tänne, Mariella. Oli niin herttaista, kun olit täällä.»
»Mielelläni tulisin», vakuutti Mariella mukautuvasti. »Ehkä tulemmekin joskus. Jos vain isoäidin reumatismi lieventyisi, voisimme tulla tänne joka kesä.»
»Mutta se ei lievenny», väitti Julian. »Ei hänen iällään.» Kengät olivat vihdoin kaikki jalassa ja luistimet kiinni.
He nousivat pystyyn ja vaappuivat muutamia sentimetrejä jäätä pitkin.
Kajahti kuin yhdestä suusta: »Horna!» »Voi!» »Hyväinen aika!»
Charlie keikahti pitkäkseen, niin että tärähti; Mariella seurasi perässä.
»Tämä on hävytöntä», raivosi edellinen. »Sinä et osaa pitää luistimiasi alallaan. Taisin katkaista ranteeni. Minä lähden kotiin.» Toiset eivät välittäneet hänestä mitään. He hoippuivat yhä edemmäksi, hihittäen. He olivat liian pitkiä ja laihoja pysyäkseen kunnollisesti tasapainossa, ja heidän nilkkansa pyrkivät yhtenään pettämään.
»Tule auttamaan meitä, Judith!» kirkui Julian. »Emme ole luistelleet kertaakaan ennen eläissämme. Emme osaa pysähtyä. Olemme niin hoikkia, ettei meidän saa sallia kaatua.»
He kiskoivat toisiaan eteenpäin avuttomasti.
»Tule tänne!» ulvoi Charlie. »Judith, tule auttamaan minua pystyyn!
Eikö jää petä? Oletko varma, että se kestää? Jalkani ovat jäätyneet.»
Nauraen Judith riensi toisen luota toisen luokse, rohkaisten, kehoitellen, tukien. Nuo kolme naurattavaa, avutonta hupakkoa! He nauttivat omasta avuttomuudestaan, he nauttivat siitä, että saivat hänet nauramaan, he eivät sittenkään olleet yhtään peloittavia. Ei kertaakaan, ei kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli vuosikausia sitten sanonut heille jäähyväiset, hän ollut tuntenut niin lämmintä ja pursuavaa riemua. Kaikki riemullinen oli oikeastaan vihdoinkin alkamassa.