Alkaessaan edistyä he tulivat kunnianhimoisiksi. He selittivät haluavansa oppia kaunoluistelua, ja Charlie vannoi piirtävänsä kahdeksikon ennen sen päivän päättymistä; mutta koko ajan he yksinkertaisesti olivat ihan taitamattomia. Vaivihkaa Judith näki vanhan herran ja norfolkilaiseen nuttuun puetun pojan kaihoisesti katselevan heitä, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaan.
»Tulehan tänne, Mariella!» kehoitti Charlie. »Otetaan toisiamme käsistä tällä tavoin ristikkäin ja lähdetään luistelemaan.» He purjehtivat edelleen, pahasti ontuen.
Mariellan sinisen villalakin alla tumma, lyhyt tukka kihartui nyt pehmeästi ylöspäin pitempänä kuin entinen, poikamainen tukka. Hänen kasvonsa olivat säilyttäneet puhtaan, viattoman naamarinsa. Hän nauroi, mutta ei muiden ihmisten tapaan pidättymättä, ruumiillisen huvin tuottamasta nautinnosta, vaan pikemminkin siten, ikäänkuin hän olisi taipunut Charlien mielialaan ja pitänyt naurun viehätystä itselleen vieraana. Näiden molempien kirkkaiden, verettömien kasvojen välillä oli vieläkin sama omituinen yhdennäköisyys, vaikka Charlien kasvot yhtenään muuttuivat nopeasti vaihtuvien tunne-ilmeiden johdosta, kun taas Mariellan olivat liikkumattomat, melkein tyhjät. He ymmärtäisivät toisiaan, ajatteli Judith. Heidän välillään tavallisesti vallitsevasta hankauksesta huolimatta he olivat aina olleet silmäänpistävämmin, painostavammin veriheimolaisia kuin heidän seuransa mitkään muut jäsenet. Vuosien mukana tämä yhdysside oli käynyt vieläkin selvemmäksi.
Julian oli jäänyt syrjään. Hän ei ollut koskaan osoittanut huomaavaisuutta Mariellalle, mutta juuri häneen oli tytön kirkas katse usein kiintynyt hieman erilaisena ikäänkuin olisi aikonut viipyä. Entisaikoina oli joskus näyttänyt siltä kuin hän olisi ollut mielissään — todella mielissään eikä vain välinpitämättömän myöntyväinen, kuten hän tavallisesti oli — jos Julian oli tarjoutunut viemään hänet kovakuoriaisretkelle. Hän näytti Juliania kohtaan tuntevan heikkoa, kunnioittavaa mielenkiintoa ja esiintyvän sillä tavoin, että se osoitti, vaikka ainoastaan kovasydämisen tarkkailijan mielestä, hänen pitävän arvossa Julianin mielipidettä. Vieläkin näytti siltä. Kun Julian kiusoitteli häntä koulunkäynnin tähden, oli hänen katseensa hetkiseksi suuntautunut poikaan epävarmasti, mutta mieltyneesti; nyt, samoin kuin ennen, ei kuitenkaan voinut havaita minkäänlaista kiintymystä heidän välillään.
»Me aprikoimme, kohtaisimmeko sinut», virkkoi Julian ujosti. »Olen kovin hyvilläni siitä, että kohtasimme.»
He eivät siis olleet täydelleen unohtaneet häntä. Hän siunasi Juliania tästä vakuutuksesta, jonka ainoastaan hän olisi antanut.
»En voinut uskoa silmiäni nähdessäni teidät», vastasi Judith. »En luullut enää milloinkaan näkeväni teitä. Kaipasin teitä teidän poistuttuanne. Arvelin Martinin ehkä kirjoittavan minulle, mutta hän ei kirjoittanut. Miten Martin voi?»
»Hän voi hyvin. Emme nykyisin näe häntä niin usein. Hänen omaisensa ovat palanneet Afrikasta, ja hän viettää enimmät loma-aikansa heidän luonansa.» Hymyillen hän lisäsi: »Muistan, että Martin oli hirveästi kiintynyt sinuun. Minun pitää kertoa hänelle tavanneeni sinut.»
»Entä missä on Roddy?»
»Niin, Roddy… Hänellä ei ole heikkoa. Hän on Lontoossa. Roddy on kovasti varttunut; hän ottaa tanssitunteja», murahti Julian.