Judith kietoi pitkän, punaisen ja sinisen kirjavan, silkkisen vaatekappaleen tiukemmin lanteilleen.
»Niin. Se tuotiin minulle Japanista. Lahjoitin Jenniferille yhden.
Purppuranvärisen.»
»Oi, sen. Hän lainasi sen minulle. En muistanut ottaa mukaani iltapukua.»
Hän käänsi päänsä toisaalle ikäänkuin vihjatakseen, että hänestä ei keskustelu ollut kiintoisa eikä tarpeellinen.
Judith nielaisi kielellään pyörivän huudahduksen: »Hyvää yötä, Jennifer», sillä hän ei enää ikinä aikonut välittää mitään siitä, miten Jenniferin kävisi, ei koskaan enää tyynnyttää häntä, kun hän olisi uupunut ja kiihtynyt, eikä lohduttaa häntä, kun hän olisi onneton. Hän katselisi Jenniferiä kylmästi, panisi merkille hänen päähänpistonsa ja selkkauksensa, olkapäitään kohauttaen, arvostelisi niitä eristäytyvän ja kyynillisen huvitetusti; loukkaisi häntä, jos mahdollista, oi, loukkaisi häntä, loukkaisi häntä.
Nyt hän jättäisi Jenniferin Geraldinen seuraan eikä vaivautuisi tiedustamaan itseltään, kuinka syvät ja salaiset, läheiset suhteet palautuisivat hänen poistuttuaan.
Hän hymyili olkansa ylitse ja lähti huoneesta.
10
Viikkoa myöhemmin Geraldine oli vielä siellä. Hän ja Judith eivät olleet tavanneet toisiaan toistamiseen; nähdessään hänen ja Jenniferin käsi kädessä lähestyvän Judith karttoi heitä; ja vaihdettuaan paikkansa ruokasalissa — paikkansa, joka oli ollut Jenniferin vieressä kaksi vuotta — hän meni istumaan sellaiseen kohtaan, josta hän ei voinut nähdä vaalean pään vieressä olevan sileän, tumman pään kääntelehtivän ja nyökkäilevän vastaillessaan.
Kaiket päivät he olivat näkymättömissä. Geraldinella oli auto, ja heidän täytyi ajaa penikulmamääriä maaseudulle myöhäissyksyn lauhassa ilmassa.