»Minkä illan?»
Judith purskahti eräänlaiseen nauruun ja hillitsi sitten itsensä suunnattomalla ponnistuksella, sillä viikkokausien aikana hillitty hysteria pyrki kohoamaan hänen mielessään, ja jos se pääsisi valloilleen, saattaisi sitä jatkua taukoamatta koskaan, koskaan.
»No niin — eräänä iltana», vastasi hän. »Arvelin teidän kenties muistavan.»
Geraldinen kasvot eivät värähtäneetkään. Hänen täytyi olla hyvin typerä tai hyvin julma.
»Pahimmin minua kiusaa se», virkkoi Geraldine, »minkä tähden tämä tunnoton hyökkäys minua — häntä ja minua vastaan? Mitä haluatte sekaantuessanne meidän asioihimme? Ne eivät kuulu teihin, eivät kehenkään teistä. Päätin tulla sanomaan sen teille.»
Hänessä oli omituinen karkea, melkein rahvaanomainen tuntu. Sitä vastaan oli vaikea taistella.
Judith kohotti katsettaan ja silmäili häntä äänettömänä.
»Siis te olette kaikki sulkeneet Jenniferin pois toveruudestanne.»
Geraldine naurahti. »Se on ihmeellistä. Naisopistot ovat tosiaankin
ihmeellisiä. Ainakin ne olisivat, jolleivät ne olisi niin kuvottavia.»
Judith oli yhäti vaiti, ja hän lisäsi halveksivasti:
»Olisin saanut teistä hieman paremman käsityksen, jos te olisitte itse tullut. Teetättekö te yleensä likaiset puuhanne muilla?»
Judith nousi pystyyn ja meni ovelle.