»Minne aiotte?» kivahti Geraldine terävästi.
»Jenniferin luokse, pyytämään häntä selittämään.»
»Sitä ette saa tehdä.» Muutos Geraldinen äänessä ja käytöksessä oli huomattava. »Jennifer makaa sairaana. Lähtiessäni hän koetti nukkua. Häntä ei saa häiritä.»
»Minä saan mennä Jenniferin luokse milloin vain haluan. Saan aina mennä
Jenniferin luokse. Enkä kysy teiltä, teenkö sen vai enkö?»
Vihdoinkin tämä oli kiukkua, kiukkua! Vihdoinkin hän osasi tahtoa haavoittaa, huutaa: »Minä! Minä! Minä!» häikäilemättömästi, hyökkäävästi, voitonriemuisesti vasten vihollisensa kasvoja. Puhdasta kiukkua ensi kerran hänen eläissään.
»Suvaitkaa! Kuulkaahan!» Geraldine astui muutamia askelia häntä kohti. »Älkää menkö nyt! Hän on kovin pahasti suunniltaan. Hän jäi itkemään.»
Itkemään — itkemäänkö? Oi, sepä hyvä. Oli loistavaa, että Jennifer oli saatu itkemään… Mutta sittenkin… jos tämä nainen oli pannut hänet itkemään — poloisen Jenniferin, rakkaan Jenniferin — voisi —
Osat tuntuivat äkkiä vaihtuneen. Judith tunsi saaneensa hetkeksi voimia itsevarmuudesta, ja Geraldine empi ikäänkuin ei olisi tiennyt mitä sanoa.
»Mitä hän itkee? Tarvitaan aika paljon, ennenkuin Jennifer alkaa itkeä.»
Geraldine loi häneen kiukkuisen katseen ja tokaisi myrkyllisesti: