Se toi ilmi Jenniferin kannan tuskallisen selvästi. Hän tietysti koetti vilkkaasti päästä eroon kaikesta. Minkä tähden hänen piti päästä vapaaksi aina, aina? Tällä kertaa olisi helppo tuottaa hänelle harmia, jollei juuri loukata häntä. Mutta sittenkään ei niin voinut tehdä. Taaskin Judith tunsi lievän lievää myötätuntoa Geraldinea kohtaan. Hän kohautti olkapäitään ja lupasi:
»No, olkoon menneeksi; en hiisku mitään.»
»Sovimmeko siis siitä», kysyi Geraldine, »että pidämme asian kahdenkeskisenä salaisuutenamme?»
Judith nyökkäsi.
Geraldine viskasi pois savukkeensa, tasoitti sileätä tukkaansa, oikaisihe seisomaan suorana ikäänkuin valmistautuen lähtemään ja virkkoi reippaan huolettomasti:
»No niin, olen pahoillani, jos olen häirinnyt.»
»Oh, ette ole häirinnyt.»
Judith painoi kylmät kätensä helmaansa. Nyt oli kaikki melkein ohitse; pian hän saattoi sallia voimiensa romahtaa. Mutta Geraldine viivytteli vielä, silmäillen ympärilleen.
»Teillä on hauska sisustus», arvosteli hän. »Useimmat näkemäni huoneet ovat liian hirvittäviä.»
»Olen onnellisempi kuin useimmat täkäläiset tytöt. Minulla on enemmän rahaa.»