»Onko teistä hauska olla täällä?»

»Joskus on ollut — joskus ei.»

»Hm. Jennifer inhoaa täälläoloa. Enkä sitä ihmettele. Luultavasti olen saanut hänet taivutetuksi eroamaan ja lähtemään ulkomaille kanssani.»

Tappio vihdoinkin. Judithilla ei ollut siihen vastausta, ei ainoatakaan asetta jäljellä. Hän tuijotti eteensä tyrmistyneenä.

»En jaksa käsittää», pitkitti Geraldine, »miten hän on jaksanut kestää niin kauan».

Judith kuuli puhuvansa hitaasti, lauhasti:

»Kuten jo mainitsin, on täällä suuri joukko ihmisiä, jotka rakastavat häntä. Se muuttaa asiaa, eikö muutakin? Jenniferiä pitää rakastaa.» Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja ajatteli ääneen, kuiskien: »Häntä pitää rakastaa, ja sitten hän tuntuu julmalta. Mutta hänen tarkoituksensa ei ole olla. Hänessä on jotakin — ihmiset eivät tunnu osaavan rakastaa häntä kirkkaasti ja vakavasti; heidän pitää rakastaa häntä liian paljon. Kaikki muuttuu pimeäksi, sekavaksi ja tuskaiseksi, he tahtovat — koskettaa häntä ja olla ainoana ihmisenä hänen läheisyydessään; he tahtovat huolehtia hänestä ja antaa hänelle kaikki, mitä hän kaipaa. Se on väsyttävää. Ja sittenkun he ovat väsyneet, antaa hän heille takaisin elinvoimaa. Hän valaa heihin elinvoimaa itsestään.»

Hän vaikeni äkkiä, oivaltaen kuin salaman valossa, millaiset: hänen ja Jenniferin välit olivat aina olleet. Väsyneenä hän oli aina uudelleen mennyt Jenniferin luokse, painautuen likelle häntä vahvistuakseen jälleen hänen elinvoimistaan. Mutta Jennifer vuorostaan ei ollut imenyt elämää hänestä: rauhallisuutta, hellyyttä ja ymmärtämystä, mutta ei elämää. Ja rauhallisuus oli muuttunut surullisuudeksi — niin, nyt hän tiesi nähneensä niin joskus käyvän — surullisuudeksi, alakuloisuudeksi: hänen sisäinen voimansa oli ehtynyt hänen lakkaamatta antaessaan itsestään, lakkaamatta ottaessaan vierasta rauhallisuutta. Judith oli vaatinut liian paljon, kuluttanut hänet loppuun. Kenties hän, Judith, sittenkin oli ollut Jenniferille onnettomuudeksi, tehnyt rikoksen koettaessaan vallata omakseen hänen erikoisuuttaan — vaatiessaan enemmän kuin edes hän jaksoi antaa tuhoamatta itseään. Niinpä hän lopulta oli liittynyt sellaiseen henkilöön, joka oli terveellisempi hänen luonnolleen. Kenties sittenkin vaaka oli ollut surkean huonosti tasapainossa: Jennifer hänen luojansa, hän Jenniferin tuhooja. Kenties hänen tuli myöntää hävinneensä Geraldinelle ja tehdä se nurkumatta. Hän lausui, katsoen Geraldineen:

»Varmaankin te teette hänet hyvin onnelliseksi.»

Katsoen värähtämättä Judithia silmiin Geraldine vastasi: