»Kyllä; me olemme hyvin onnellisia yhdessä. Täysin onnellisia.»
»Hän on hyvä kumppani, eikö olekin?»
»Niin, kyllä hän on», myönsi toinen, ja hänen paksut huulensa kohosivat omituiseen, heikkoon hymyyn.
Mitä hänen äänestään soinnahti — röyhkeyttäkö — voitonriemuako — pahanilkisyyttäkö — hämärää uhitteluako? Hän tuntui vihjaavan tietävänsä Jenniferistä sellaista, mistä Judithiila ei ollut aavistustakaan. Hän oli kauhistuttava nainen.
Judith ei keksinyt sanoja, ja toinen jatkoi:
»Hän alkaa löytää itseään. Se on perin mielenkiintoista. Häntä ei tietenkään ole kukaan täällä ymmärtänyt.»
»Ja te arvelette ymmärtävänne?»
»Kyllä; minä ymmärrän.»
»Oi, sellaistapa minä en ikinä rohkenisi väittää rakastamastani henkilöstä! Saattaisi näyttää siltä, että tunnetaan läpikotaisin, ja siitä huolimatta oltaisiin ventovieraita.» Judith pani kätensä ristiin ja puhui hartaasti:
»Ettekö tunne, kuinka saattaa haluta sanoa jollekin rakastamalleen henkilölle: antaudun sinulle kokonaan, ihan kokonaan — ja kuitenkin olla murheellinen, koska tietää, että kaikista ponnistuksistaan ja halustaan huolimatta ei mitenkään voi — ettei sisintä voi lainkaan värähdyttää koskaan? Tuntuu niin kauhean röyhkeältä väittää —» Hän vaikeni äkkiä, painoi kätensä huulilleen ja sulki silmänsä. Oltuaan hetkisen ääneti hän lisäsi nopeasti: »Mutta epäilemättä rakastatte häntä…» Hän huokasi. »Jumalan kiitos, tämä lukukausi on melkein lopussa. Tämä on hirveä paikka liikarasittumista varten.»