»Hei vain, rakas!» tervehti hän. Hänen äänensä oli matala ja murheellinen.
»Jennifer!»
Hän ojensi kätensä, ja Judith tarttui siihen, puristi sitä, samalla kun
Jennifer veti hänet kyyrylleen vuoteensa viereen.
»Jennifer, rakas, kuinka voit?»
»Voin paremmin, olen nukkunut. Olin niin kovin väsynyt. Mutta lähden pois täältä.»
»Tiedän sen.»
»Älä kerro kenellekään, Judith, mutta minä en aio tulla takaisin.»
»Oi, Jennifer, miten tulen toimeen ilman sinua?»
»Rakas, en voi tulla takaisin», väitti Jennifer, kiihkeästi, tuskaisesti kuiskaten.
»Ymmärrän. Ymmärrän. Mutta minun otaksuttavasti täytyy tulla takaisin. Minä olen sellainen: en voi kiskoutua pois juuriltani. Sinä olet viisas, et milloinkaan juurru. Niinpä sinä voit lähteä, milloin haluat, haavoittamatta itseäsi. Minun ei hyödytä teeskennellä voivani menetellä samoin. Minun täytyy varrota, vaikka vain taivas tietää mitä: tutkintoja otaksuttavasti. Tämä paikka ilman sinua… Voih!»