Hän painoi otsansa Jenniferin käteen, joka vielä piteli hänen kättänsä, luopuen viimeisissä sanoissaan yrittämästä puhua kevyesti.
»Rakas», virkkoi Jennifer. »Minä isken haavan itseeni — sinun pitäisi se tietää. Sinä jätät minuun haavan.»
»Minkä tähden sitten poistut luotani?»
»Oi, Judith, minun täytyy lähteä!» Hän huokasi väsyneesti. »Oikeastaan halusin sanoa sinulle tämän: annathan minulle anteeksi kaikki.»
»Anteeksi… Oi, Jennifer…»
»Älä väitä, ettei ole mitään anteeksi annettavaa! Sano antavasi anteeksi!»
»Sitten annan sinulle anteeksi.»
»Koska olen loukannut sinua, enkö olekin?»
»Se ei ole sinun syysi. Sinussa ei ole ollut mitään syytä.»
»Minäkin olen ollut onneton. Luulin pääni menevän sekaisin vähän aikaa sitten.» Hän huoahti taaskin. »Kaikki on niin sekavaa. Minä aina joudun niin pahoihin sekaannuksiin. Olen niin tottunut pakenemaan luoksesi selviytyäkseni niistä, etten jaksa kuvitella, miten tulen toimeen ilman sinua.»