Judith oli vaiti; hänen kurkkuaan kouristi itku. Enää hän ei koskaan kuulisi käytävässä kiiruhtavan Jenniferin askeleita, ei enää koskaan näkisi hänen syöksähtävän punehtuneena ja epätoivoisena huoneeseensa, valittaen: »Voi, rakas, olen niin pahassa sekaannuksessa…» Sitä hän oli aina niin innokkaasti odottanut; oli ollut niin suuri nautinto lohduttaa, neuvoa, selittää, vaikkakin sekaannukset olivat yleensä osoittautuneet naurettaviksi pikku seikoiksi.
»Olisin tahtonut puhua vielä muutakin, mutta se on niin vaikeata», jatkoi Jennifer. »Kun nyt olet täällä, en osaa virkkaa mitään.»
»Älä koetakaan, rakas! Olen täysin onnellinen.»
Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, mietti Judith, hänen ilmeessään oli enää vain vähä, jos ollenkaan, lapsimaista, ja hänen huulensa, jotka lepotilassa olivat aina olleet hieman raollaan, olivat nyt puristuneet luonnottomaksi viivaksi.
»Äiti on tullut minua noutamaan.» Hän naurahti. »Hän on äärimmäisen velvollisuudentuntoinen ja hyytävä ja harmistunut minuun. Toivottavasti et ole osunut hänen seuraansa. Hän ei ole lainkaan hauska. Minä lähden Skotlantiin. Oi, nummia! Siellä tulen pian terveemmäksi. Sitten matkustan ulkomaille tai jotakin sentapaista.» Hän naurahti taaskin. »Luullakseni äiti koettaa lähettää minut tänne takaisin ensi lukukaudeksi. Saan riidellä loistavasti. Kenties omani pesevät kätensä minuun nähden iäksi. Kunpa he vain sen tekisivät! Oi, jospa saisin olla omassa vallassani — kahleettomana!»
Hänen silmänsä säikkyivät hänen ajatellessaan kahleittensa katkomista. Surustaan huolimatta hän jo nyt kiihtyneesti mietti: Entä sitten? Hän oli valmis suunnittelemaan uutta alkua. Pian hänen talttumattomat elinvoimansa virittäisivät tuleen uusia esineitä; ja hänen ympärillään kaikki eläisi, kuten Judith oli aikanaan elänyt, hänen hohteessaan. Hänellä ei olisi aikaa eikä paikkaa muistella sitä, mikä kerran oli kiehtonut hänen mieltänsä. Judith käänsi päänsä toisaalle, tuntien epätoivoa, sillä elämäninto, joka oli ollut heillä yhteinen, paloi Jenniferissä vähentymättömänä nytkin, kun yhteinen aika oli lopussa, kun se taas hänessä oli sammunut kuin tukahdutettu kynttilä.
Jennifer suuntasi suuret silmänsä häneen ja kuiskasi: »Et aavista, kuinka paljon kaipaan sinua.»
Ah, hän oivalsi loukanneensa — koetti liian myöhään korjata. Tehden äänensä tylyksi ja halveksivaksi Judith vastasi:
»Oi, ei; et sinä kaipaa. Löydät joukoittain uusia, kiehtovia ihmisiä ja unohdat minut pian.»
»Oi —» Vain sen Jennifer äänsi hiljaa kuiskaamalla. Hän sulki silmänsä, ja Judith näki hänen suunsa muuttuvan ja värähtelevän. »Sinä et ymmärrä», supatti hän pitkän ajan jälkeen. »Niin, et ymmärrä. Hyvä Jumala, olen niin kovin pahassa sekaannuksessa.»