Ei hyödyttänyt yrittääkään saada lohtua loukkaamalla Jenniferiä. Ainoastaan tuskaa tuotti se, että näki nuo rakkaat kasvot vavahtelevina ja avuttomina. Maksoi mitä tahansa, kaikki piti tehdä hänelle helpoksi.
»Olen pahoillani, Jennifer, olen pahoillani, rakas. Kas niin! Älä ole huolissasi. Kyllä minä ymmärrän. Älä itke! Kuulehan: asia on näin, eikö olekin? Sinä et ole onnellinen täällä enää. Olet rauhaton. Ja sinä olet — olet elänyt liian väkevästi ja olet kulunut. Senvuoksi tahdot päästä pois kaikkien niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet ollut — kaikkien, jotka mielessäsi liittyvät sairauden ja kammon tunteeseen — tahdot alkaa uudelleen, jossakin ihan uudessa paikassa. Eikö asia ole niin?»
»Osittain», kuiskasi Jennifer.
»Kaikki on mennyt vikaan viime aikoina. Ja minä olen sekaantunut siihen, enkö ole? Oikeastaan juuri minun tähteni onkin kaikki mennyt vikaan. En tiedä minkä tähden — mutta tiedän niin olevan Senvuoksi et tosiaankaan jaksa nähdä minua enää.»
»Oi, Judith!» Jennifer peitti kasvonsa. »Kuulostaa niin hirveältä, kun sinä lausut sen noin: 'Et jaksa nähdä minua enää'… Voi!»
»Mutta minä olen oikeassa, enkö ole, Jennifer?»
»Voi, se kuulostaa siltä kuin syy olisi sinun, kuin luulisit kaiken johtuvan jostakin sinun teostasi —»
»Eikö se siis johdu — jostakin minun teostani?»
»Hyvä Jumala, ei!»
Tuon rajun epäämisen tuottama huojennus herätti hetkeksi onnellisuuden harhakuvan, sillä tuskaisesti oli Judith koko ajan koettanut etupäässä syyttää itseään.