»Olen hyvilläni… Mutta totta on, eikö olekin, että minä olen sekaantunut kaikkeen, mikä on mennyt vikaan, ja että sinun täytyy päästä pois luotani?»
»Oi, niin, oi, niin, koska minä en jaksa kestää itseäni — koska minun täytyy unohtaa — koska sinua ajatellessani soimaan niin pahasti itseäni… sitä, miten olen kohdellut sinua —» Hänen äänensä oli tuskin kuuluva.
»Älä, Jennifer, älä! Sinun ei tarvitse moittia itseäsi mistään. Juuri sitenhän kaikki aina käy. Minä ajattelen niin. Kunhan vain syynä ei ole mikään tekoni, kunhan vain sanot, etten ole — pahoittanut mieltäsi millään tavoin, en ole millänikään — vaikka en ymmärräkään —»
»Oi, olet niin hyvä minulle, olet niin ystävällinen. Enkä minä osaa muuta kuin loukata sinua. En ole koskaan tehnyt mitään hyväksesi.»
»Oi, Jennifer, olet ollut ainoa onneni kaksi vuotta.»
»Olit hyvin hupakko salliessasi minun kaltaiseni henkilön tehdä itsesi onnelliseksi. Olisit saattanut arvata minun hylkäävän sinut lopulta.»
»Sinä et ole hylännyt minua.»
»Kyllä. Olen tehnyt sinut onnettomaksi.»
Sitä vastaan ei juuri hyödyttänyt inttää.
Geraldine tuntui olevan huoneessa katselemassa ja kuuntelemassa. Judith tunsi päänsä painuvan kumaraan ikäänkuin kouraantuntuvan taakan painosta, ja hänet valtasi kovin surkea voimattomuuden tunne. Mitä hyödytti puhuminen, kun koko ajan Geraldine poissaolevana ja mainitsemattomana määräsi heidän salaiset päätöksensä? Jos hänet syrjäytettäisiin, merkitsisi se kaikkien ratkaisu- ja lohdutusyritysten pilkkaamista, mutta hänestä puhuminen tuntui kuitenkin mahdottomalta.