»No niin, sinäkin olet ollut onneton.»
»Kyllä. Oi, kyllä. Oi, Judith! Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa.»
Hän painoi kasvonsa Judithin käsivartta vasten, ja hänen silmiensä, nenänsä ja huuliensa epätoivoinen puristuminen paljasta inhoa vastaan tuntui omituiselta ja henkeäsalpaavalta. Hänen huulensa hapuilivat sokeasti pitkin rannetta ja kyynärvartta kyynärtaipeeseen, johon ne pysähtyivät, raottuen; ja Judith tunsi hänen hampaittensa hiljaisen, vavahtelevan kosketuksen…
Mutta sitten Jennifer sysäsi hänen käsivartensa pois ja sanoi kuivalla, huolestuneella äänellä:
»Haluaisin tietää, itkitkö sinä huoneessasi joka ilta, koska käyttäydyin sillä tavoin.»
»En ole kertaakaan itkenyt, Jennifer.»
Se oli totta kylläkin. Kyynelet eivät voineet lievittää niin kirpeätä ja hedelmätöntä murhetta.
»Ah!» äänsi Jennifer. »Lausuit sen ikäänkuin —»
»Minkä tähden luulit minun itkeneen?»
»Oi, se oli vain päähäni pälkähtänyt ajatus. Joku kuulemani sana johdatti sen mieleeni, enkä ole päässyt siitä eroon. Mutta nyt — en tiedä. Puhetapasi saa minut melkein toivomaan, että olisit itkenyt, koska tunnuit tarkoittavan, ettet ole voinut.»