»Mutta mitä se hyödyttää?» tokaisi muudan. »Me kaikki hajaannumme oikein todella. Me emme voi palata tänne joka vuosi, ikäänkuin kaikki pysyisi ennallaan. Ei mikään ole sen kamalampaa kuin sellaiset vanhahkojen naisten kokoukset, joiden osanottajat koettavat jälleen olla yhdessä tyttöjä. Kuinka kaameata onkaan teeskennellä pääsevänsä takaisin siihen, missä on ollut! Jos kohtaamme jälleen toisemme, tapahtukoon se suuressa maailmassa. Minä en koskaan tule takaisin tänne.»
»Oi, mutta minulla ei ole voimaa vastustaa sitä», haasteli eräs toinen tyttö. »Nähkääs, olen jokseenkin varma siitä, etten enää milloinkaan ole niin onnellinen. Minun pitää opettaa nulikoille algebraa. Minua vetää takaisin antautuakseni hyödyttömiin pahoitteluihin.»
»Merkitseekö se niin paljon sinulle?» jupisi Judith. »Puhut niinkuin elämäsi olisi mennyt.»
»Jotakin sellaista, mikä merkitsee — hirveän paljon minulle, on mennyt», vastasi toinen melkein rajusti.
»Oi!» huokasi Judith.
»Eikö se sitten merkitse mitään sinusta?»
Judith oli vaiti, ajatellen, kuinka se kaikki oli merkinnyt yhtä ainoata seikkaa, Jenniferin suunnatonta, tuhoisaa tärkeyttä, kuinka Jenniferin poistuttua tämä paikka oli hänestä ollut samanlainen kuin sellaisen järven mutainen pohja, jonka vettä pitkän poudan peräkkäiset päivät ovat kuivanneet, kuin mauton, ilman ruokahalua nieleksittävä ateria, kuin harmaa, vihmasateinen, epäterveellinen sää. Ei mikään ollut herättänyt hänessä edes hetkellistä tyytyväisyyden palaamisen harhaluuloa, ei mikään muu kuin Jenniferin kuparinen maljakko, jossa Jenniferin tähden heloitti kukkia tai hedelmiä. Ei yksikään niistä, joihin hän oli liittynyt, ollut kyennyt lievittämään alituisesti jäytävää haikeutta eikä ainoaksikaan päiväksi hautaamaan niitä ainoita kasvoja. Ja he tiesivät sen. Kolme vuotta kestänyt imeytyminen Jenniferiin oli erottanut hänet peruuttamattomasti heistä, ja vaikka he olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, olivat he äänettömästi olettaneet, ettei hän kuulunut heihin.
He olivat niin viehättäviä, hienoja, herkkätuntoisia ja älykkäitä: kiehtovia olentoja, kuinka kiehtovia, sitä hän ei ollut koskaan vaivautunut käsittämään eikä nyt saisi milloinkaan tietää. Kaikille muille paitsi Jenniferille, joka oli itse tarjoutunut, hän oli kääntänyt kuulemattoman korvan, näkemättömän silmän. Ja niin paljon sellaista, millä olisi saattanut olla pysyväinen arvo, oli tarjoutunut; kaikki mahdolliset harrastukset ja tilaisuudet oli laiminlyöty.
Ensimmäisenä vuotena oli ollut se tyttö, joka kolmannen vuosikurssinsa korkeasta asemasta oli punehtuneena ja arkana kumartunut kutsumaan häntä iltaa viettämään kahden kesken. Hennot ohimot, kapeat, hienot poski- ja leukaluut, kirkkaat, pienet kasvot, huulet, joiden maltti näytti olevan suunnattoman hermoponnistuksen tulos, ne olivat niin liikkumattomat, niin lähellä värisemistä, niin herkät vaikutuksille, silmät, joiden vakava katse oli surullinen, nestemäisen loistava, pieni pää, sileä, ruskea, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, kapeat kädet ristissä sylissä; sellaisena hän, yliopiston merkitsevin oppilas, oli istunut kuin varjo, perhonen, lintu, kuunnellen, kysyen, kuunnellen taaskin.
Hän oli runoilija. Hän ei koskaan näyttänyt runojaan, mutta Judithille hän lupasi näyttää ne. Hänen mielensä oli niin tahrattoman kirkas, että peloitti siihen kajota; mutta kuitenkin hän tarjosi sen Judithille kaikki sinä iltana.