Sittenkin se oli rauennut tyhjiin. Hän oli vetäytynyt pois hyvin pian, kaihtaen Jenniferiä ikäänkuin peloissaan.
Oli ollut se tyttö, jolla oli ollut kiduttava, vikaan mennyt rakkausjuttu. Eräänä iltana hän oli äkkiä alkanut puhua siitä Judithille ja kertonut kaikki. Judith oli viipynyt hänen luonansa, osoittaen hiukan hellyyttä ja sääliä, ja mennyt sitten edelleen. Hän oli sanonut: »Ethän kerro Jenniferille, ethän?»
Oli ollut se tyttö, joka maalasi muotokuvia ja joka oli halunnut Judithia mallikseen. Oli ollut vaitelias tyttö, joka luki »Kuoleman kirjaa» joka ilta huoneessaan, joka tutki, niin kuiskailtiin, pahojen henkien manaamista ja joka katseli Judithia huulillaan salaperäinen, puolittain ilkeyttä, puolittain jotakin muuta huokuva hymy; oli ollut se harvinaisen kaunis, nuori ensimmäisen vuosikurssin tyttö, jolla oli viileät, enkelimäiset kasvot ja hopeanvalkeat hiukset; kaikki he ja lukemattomia muita oli tarjoutunut. Oli ollut Martin, kaihdettu ja vierottu, koska hän ei pitänyt Jenniferistä. Ja oli ollut kirjoja, paljoa enemmän kirjoja paljoa useammissa kirjastoissa; ja uutta runoutta, uutta musiikkia; uusia näytelmiä — satoja älyllisiä nautintoja, joita Judith oli vain hipaissut tai joita vaille hän oli tyyten jäänyt, koska oli eristäytynyt hyödyttömän unelman rajoihin.
Hän virkkoi vihdoin:
»Oi, kyllä. Se merkitsee jotakin. En vielä tiedä, kuinka paljon. Nyt pelkään, että minulta on jäänyt paljon saamatta.»
Kaikki olivat ääneti, ja hermostuneena ja peloissaan hän luuli heidän kaikkien ajattelevan Jenniferiä.
»Eikö ole kummallista», puhkesi joku puhumaan, »että aika tuntuu seisseen liikkumattomana tässä paikassa? Mitään ei ole muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tänne. Vaikkakin oletan kaiken edistyneen kandidaattitutkintoa kohti, tuntuu minusta kuin ei olisi astuttu yhtään askelta eteenpäin. Kaikki — mikä se sana onkaan? — staattista. Tai sitten kiertämässä ympyröitä. Minusta tuntuu, että olen istunut tyynessä varalammikossa kolme vuotta.»
»Ja nyt meidät lasketaan siitä jokeen.»
Ja pyyhkäistään uuteen elämään, mietti Judith kaihoisesti. Mutta kuitenkin hän aavisteli pahaa. Auringon laskun hyväilemä rakennus näytti äidilliseltä ja hyvänsuovalta, levittäen turvaavan rintansa viimeisen kerran suojattiensa ylitse. Mahdollisesti ei uudessa elämässä olisi mitään niin varmaa ja rauhallista kuin sen kiihkoton suojelus.
Kello löi tunnin yksivakaisesti.