»Tarkoitatko todella kotiin, naapuritaloomme?»
»Kyllä. Taivaan kiitos! Se ei ole enää vuokrattu. Äiti ja minä vietämme siellä ainakin osan kesää. Oletteko te — onko ketään teistä siellä?»
»Mariella on siellä nyt poikineen. Ja Roddy ja minä menemme sinne vähäksi aikaa. Itse asiassa minä menenkin tänään — autolla. Juuri sitä varten tulin — kysymään, haluaisitko sinä tulla autossa kanssani.»
»Autossako kotiin? Oi, kuinka ihanaa! Olet enkeli, Martin, kun ajattelet minua.»
Martin oli yhtä ujo kuin aina, piti päänsä kumarassa puhuessaan hänelle. Häntä katsellessaan Judith arveli itse kasvaneensa. Jenniferin menetys oli antanut hänelle jonkunlaista itsevarmuutta ja esiintymisen kypsyyttä, eräänlaista vakavuutta. Ensimmäisen kerran hän nyt näki Martinin täysin erillisestä ja epäromanttisesta näkökulmasta ja ajatteli: »Näin siis näen Roddynkin. Hän ei enää hämmennä ja sotke minua. Kaikki sellainen on mennyttä minuun nähden.»
»On perin hauska tavata sinua jälleen, Judith. Siitä on jo vaikka kuinka kauan. Näytät hieman laihalta, etkö näytäkin?»
»Se johtuu niistä surkeista tutkinnoista, Martin. Työskentelin ankarasti… En tiedä, minkä tähden.»
»Oi! Sinun ei olisi pitänyt.»
Hän näytti lopen masentuneelta.
Herttainen Martin!… Judithin sydämen jossakin sopukassa huojentui taakka… Jennifer siirtyi äkkiä etäälle.