»Mutta oikeus ja kohtuus tuntuivat vaativan, että sinun pitäisi saada olla täällä ainakin tänä kesänä», sanoi hän. »Tiedän, että sinun tunteesi sitä kohtaan ovat romanttiset.» Hän lisäsi: »Enkä käsitä, minkä tähden meidän ei pitäisi viettää perin hupaista kesää yhdessä. Sinä olet sangen sopiva kumppani — aika paljon lukenut nykyisin ja varsin älykäs — ja äärimmäisen esittelykelpoinen, sen sanon. Tarkoitukseni ei ole, että jäisit luokseni pysyväisesti. Minusta olisi tuiki väsyttävää alituisesti raahata sinua muassani; ja varmasti sinäkään et siitä pitäisi. Me emme ensinkään sovi olemaan yhdessä kauan; me vain ärsyttäisimme toisiamme. Arvelin sinun kenties tähän mennessä päättäneen, mihin haluaisit ryhtyä» — äidin huomautuksissa piili tavallisesti pieni pistos — »mutta koska et ole, toivon sinun olevan luonani ainakin talveen saakka. Sitten sinun sopii päättää, mitä tahdot tehdä, ja minä autan sinua, jos voin. Sopiiko tämä järjestely sinulle?»
Se järjestely tuntui soveltuvan ihastuttavasti. Oli aika suurimerkityksinen asia, tuumi Judith, että äiti lainkaan halusi häntä seuraansa. Ja vaikka he eivät milloinkaan puhuneetkaan läheisesti, ei heiltä koskaan puuttunut keskustelunaiheita; oli kirjoja, ihmisiä, näytelmiä ja pukuja pohdittaviksi. Ja äiti näytti hyvästi viihtyvän puutarhassa lukemassa tai kävelemässä; hän tunnusti mielellään menevänsä ulkosalle mukanaan koppa ja sakset leikkaamaan kukkia kaikkiin huoneisiin.
Varmastikin olisi vihdoinkin mahdollista saada aikaan tyydyttävät keskinäiset suhteet, tuntea kiintymystä samoin kuin mielenkiintoa, ihailua ja sitä aistien voimakasta värähtelyä, jota äidin tuoksu, vaatteet, hipiä ja hiukset Judithissa herättivät ja olivat herättäneet lapsuudesta asti.
Sidottuaan rusetin valmiiksi äiti toivotti: »No niin — pidä hauskaa!» puolittain huvitetulla, puolittain ilvehtivällä äänellä ja lähetti hänet ulkoilmakutsuihin.
2
He olivat kaikki kokoontuneet pääovelle hänen saapuessaan ajotietä pitkin, kaikki muut paitsi Roddya. He eivät enää herättäneet hänessä pelkoa eivätkä tuskaa; hän oli kasvanut. Hän saattoi vavahtamatta katsella tuota kookkaiden ihmisten ryhmää. Kuinka he seisoivatkaan kaikki yhdessä ikäänkuin estääkseen vierasta murtautumasta heidän joukkoonsa! Mutta sillä ei nyt ollut väliä. Sen jälkeen, kun hän oli kohdannut heidät uudelleen, ei kummaltakaan puolelta oltu pyritty lähestymään, ei oltu sanottavasti seurusteltu keskenään; eikä hän ollut siitä välittänyt, ei virunut valveilla kuumeisen epäilyn ja kaipauksen kalvamana. Nyt hän oli heidän tasallaan. Hänen sydämensä oli turtunut tai kuollut; ja tuntui siltä kuin he eivät enää milloinkaan häiritsisi häntä.
Mariella, Julian, Martin; mutta ei Roddya…
Julian oli saapunut siksi päiväksi. Hän oli enemmän ruumiin näköinen kuin milloinkaan ennen. Hänen kasvonsa olivat pelkkiä vakoja, ulkonemia ja kuoppia, ja hänen silmänsä kiiluivat syvällä kuopissaan. Kiehkura hänen sakeata, ruskeata tukkaansa oli muuttunut valkeaksi. Hänen yllänsä oli hienot, valkeat flanellihousut ja aprikosinvärinen paita mitä lahevinta silkkiä; ja hänen rinnallaan näytti siniseen pumpulipaitaan ja vanhoihin, harmaihin flanellihousuihin puettu Martin maalaismaiselta ja ruokkoamattomalta.
»Kasautukaa vaunuun!» kehoitti Martin. »Mariella, en voi sallia sinun ohjata uutta autoani. Ymmärräthän, eikö totta, enkeli?»
»En ole suinkaan hyvä ohjaaja», myönsi Mariella, hymyillen epämääräisesti kaikille muille. »Ajoin Martinin auton pirstaleiksi viime vuonna, enkö ajanutkin, Martin? Ajoin sen vasten seinää. Hän oli kauhean kiltti silloin.»