Hän olisi harmistunut, jos olisi huomannut kurjenpolven. Se ei sittenkään ollut oikea, vaan tehty vaaleanpunaisesta sametista. Judith piilotti sen pieluksensa alle.
Äiti sujautti kätensä miehen kainaloon ja leijaili pois.
Se oli ainoa äidistä jäänyt eloisa muisto. Naapuritalon lapset tulivat muistissa ihan kurjenpolvileningin kintereillä; ja senjälkeen hänen kiihkeä mieltymyksensä kohdistui heihin eikä äitiin. Äiti oli yhä enemmän poissa tai puuhissaan, ja hänen mielenkiintonsa tytärtä kohtaan laimeni yhä silmäänpistävämmin. Lukuunottamatta leikkimistä naapuritalossa tai yksin puutarhassa olivat Judithin elämän koko sisältönä oppitunnit ja opettajattaret. Äiti ja isä olivat hellittämättömiä tietopuoliseen kasvatukseen nähden.
Judithin mielestä heidän persoonallisuutensa oli kaksinainen. Toisaalta äiti ja isä tietysti rakastivat toisiaan ja ainoata tytärtään, veivät hänet joskus merenrannikolle ja silloin tällöin Lontooseen pantomiimia katsomaan. Kerran tai kahdesti hän kävi heidän seurassaan ulkomailla. Mutta niissä monissa tapauksissa, joissa hänet jätettiin kotiin, he kirjoittivat hänelle rakkautta uhkuvia kirjeitä, joihin hän velvollisuudentuntoisesti vastasi ranskankielellä näyttääkseen heille, kuinka hyvin hänen ranskankielen opintonsa edistyivät, ja he toivat kotiin palatessaan hänelle kauniita lahjoja. Kotona ollessaan he usein lukivat hänelle ääneen iltaisin.
Heillä kolmella oli romanttiset ja lohduttavat keskinäiset suhteet — ihanteelliset suhteet; mutta sitten aina Fred ja Mildred anastivat äidin ja isän paikan rikkoen kuvitelman. Sillä voi, he tuntuivat olevan tehdyt lujemmasta ja kestävämmästä aineesta; he olivat todellisia; eivätkä he olleet usein yhdessä; ja milloin he olivat, vallitsi usein kylmyys ja silloin tällöin syntyi riita. Elämä Fredin ja Mildredin seurassa ei ollut lohdullista eikä turvallista. Fred oli jo aika vanha mies, peloittavan harvapuheinen ja omissa aatoksissaan. Hän luki ja kirjoitti kirjoja, ja hänellä oli muutamia vanhanpuoleisia ystäviä. Joskus he jo oltuaan kauan aikaa häntä huomaamatta, saattoivat pysähtyä tarkastamaan hänen kasvojaan ja sanoa hänelle, että hänestä tulisi isänsä näköinen. Ja joka kerta heidän äänensä, heidän kasvonsa, heidän sanansa saivat tuntemattoman entisyyden, aavistamatonta, kadonnutta suloutta uhkuvan, hetkeksi välähtämään hänen mieleensä, ja hän poistui aina sydämessään haikea murhe. Ihmiset rakastivat Frediä; Mildrediä he ihailivat, sopeutuen hänen mukaansa, mutta eivät rakastaneet. Se kävi selväksi jo elämän alkuasteilla, kun Judith käveli jommankumman kanssa puutarhan yläpäässä olevan majarivin ohitse ja he seisahtuivat puhuttelemaan majojen asukkaita pensasaitojen ylitse. Majojen asukkailla oli toisenlainen ääni, ilme ja vastaus Fredille ja ihan toisenlainen Mildredille.
Kasvaessaan Judith oppi tuntemaan lievää mielenkarvautta Mildrediä kohtaan sen tähden, miten hän kohteli Frediä, ja hänen kyvykkyytensä — maailman kanssa asioidessaan kuivasti, armottomasti, kyynillisesti saavuttamansa menestyksen vuoksi. Fred oli huonosti perehtynyt maailmaan — vieläkin huonommin, ajatteli Judith, kuin hän itse; mutta Mildred oli vajonnut sen viisaaseen tylyyteen. Hän ei näyttänyt tajuavan, että Fred kaipasi hoivaamista.
Sitten Fred kuoli; ja heistä tuli taaskin äiti ja isä. Äiti oli ollut lempeä, väsyneen näköinen ja kalpea mustissa vaatteissaan, turvautunut vähän aikaa Judithiin. Hän ei ollut puhunut paljoa isästä; mutta hän näytti vaipuneen murheellisiin mietteisiin ja puhui vastauskirjeissään hänestä hellästi ja ylpeillen.
Mutta kaikkea sitä ei ollut kestänyt kauan. Ensimmäisten kuuden kuukauden jälkeen hän ei ollut näyttänyt paljon kaipaavan Judithia loma-aikoina. Hän oli aina vierailuilla, aina matkoilla, aina imartelevien, puheliaiden miesten ja bridgeä pelaavien, tuoksuavien naisten ympäröimä; ja kaikkien kolmen vuoden aikana hän kävi yliopistolla ainoastaan kerran, viipyen muutamia tunteja. Hänellä oli Pariisissa vuokra-asunto, jossa oli pieni huone Judithia varten; mutta hän odotti Judithin viettävän omaa elämäänsä ja viihtyvän omien ystäviensä tai ainoan tätinsä, isän sisaren luona ainakin osan kustakin lomasta. Lukuseurueet, lyhyet vierailut ystävien kodeissa ja pitkät vierailut vanhan, kirjallisuutta harrastavan, naimattoman tädin luona Yorkshiressä olivat vieneet ajan. Yhden ihanan kesäkuukauden Judith oli viettänyt yksin Jenniferin kanssa eräässä huvilassa Cornwallissa; mutta kertaakaan hän ei ollut käynyt Jenniferin kotona. Jenniferin vanhemmat, väitti hän, olivat liian epämiellyttäviä työnnettäviksi kenenkään muun kuin hänen itsensä vaivaksi ja hänenkin vain lyhyiksi ajoiksi pitkien väliaikojen jälkeen. Samoin kuin Roddy hänkin ilmestyi ja katosi jälleen; hänellä ei ollut taustaa, vaan hän välähti salaperäisesti tavalliseen elämään ja häipyi siitä taaskin.
Mariellan toivottua kutsukirjettä ei ollut kuulunut. Hän ei ollut nähnyt Mariellaa isän kuolinkesän jälkeen eikä kuullut eikä nähnyt hänestä merkkiäkään paitsi lyhyttä, huonotyylistä, sovinnaista surunvalituskirjettä, joka kirjoittajan sanojen mukaan oli lähetetty »kertomaan sinulle, kuinka hirveästi me kaikki suremme kanssasi». (Mutta Martin oli lähettänyt kirjeen omasta kohdastaan.)
Loma-aikainen harhailu ulkomailla ja Englannissa oli tullut tavaksi; ja nyt ihan äkkiä hän oli taaskin kotona. Äiti oli tullut kotiin pelkästään hyväntahtoisuudesta ja suopeudesta Judithia kohtaan; sillä hän ei pitänyt siitä, ei halunnut asua siellä, piti sitä rasittavana kulunkina; hänellä oli ollut, niin hän väitti, useita suurenmoisia tilaisuuksia myydä se.