»Luultavasti vihaan.»
»No niin, juuri sellainen hän on», selitti Mariella huojentuneesti.
Judith tarttui hänen käsivarteensa, taputti sitä ja sanoi nauraen: »Mariella, sinä pelkäät häntä, niin totisesti luulen! Tiedät, ettet mitenkään rohkenisi erottaa häntä. Tulenko tekemään sen puolestasi?»
»No niin» — Mariella hiljensi ääntänsä ja puhui vaivautuneesti, luottavasti: »Hän ei yksinkertaisesti välitä minusta mitään — ei kerrassaan mitään. Pojan omasta äidistä! Joskus aprikoin, onko… Otaksutko —» Hän katkaisi lauseensa, ja koko hänen kasvoilleen levisi lievä puna.
»Mitä, Mariella?» kysyi Judith hiljaa.
»No niin, joskus aprikoin, olisiko Julian mahdollisesti sanonut hänelle, että minä — että minä en osaa hoitaa poikaa.»
Hän kumartui taaskin tähyämään veteen, ja hänen kiharansa valahtivat eteenpäin, piilottaen hänen kasvonsa.
»Oi, ei, Mariella! Hän ei olisi voinut… Hän ei ikinä tekisi sellaista.»
Mutta eikö se ollut enemmän kuin mahdollista?
»No niin, ehkä ei… Mutta hän olisi saattanut, ymmärräthän…» Hän poimi vedestä pieniä kiviä kasvot edelleenkin piilossa. »Hänestä en milloinkaan ole ollut kovin kelvollinen hoitamaan Peteriä. Katsos, oikeastaanhan minun pitäisi olla hänelle hyvin kiitollinen…»