Tällä kertaa ei jäisi mitään uutta ja riemullista muisteltavaa. Tätä turhanpäiväistä sananvaihtoa lukuunottamatta he tuskin olivat puhelleet keskenään. Sinä iltana, jona he olivat uineet yhdessä, sinä iltapäivänä, jona hän oli pelannut tennistä heidän kanssansa, eivät katseet eivätkä äänet olleet kohdanneet toisiaan salaa, kahdenkeskisesti.
Hän oli nähnyt Roddyn silloin tällöin tarkkailevan häntä, siinä kaikki.
»Kun viime kerralla tapasimme toisemme», virkkoi Roddy, silmäillen häntä, »oli meillä hyvin vakava keskustelu».
»Oi, luulin sinun unohtaneen sen.»
Judith tunsi vapisevansa hiukan.
»En. En.» Roddyn tiukka katse ei hetkeksikään horjahtanut pois
Judithin kasvoista; eikä viimemainittu voinut liikkua. Hän katsahti
kirjoituspöydälle ja näki siinä valkean kuoren, johon oli kirjoitettu:
»Herra Anthony Baring». Roddylla oli hieno ja miellyttävä käsiala.
»Tuossa auto tulee», kuiskasi hän.
»Oi, minun täytyy lähteä.»
»Tule tätä tietä, puutarhaoven kautta!»
Roddy nousi pystyyn, kietoi kätensä Judithin ympärille ja saattoi häntä ovelle, puristaen häntä tiukasti itseään vasten. Punertava valo kiihoitti, kuiskien salavihkaisesti.