»Enemmän.»
»Näinkö paljon?»
Roddy matki häntä, nauraen kiihkeästi, mutta hiljaa.
»Näinkö paljon?»
Roddy ojensi kätensä levälleen. Judith empi tuokion ja tuli sitten hänen syleilyynsä; eikä Roddy enää nauranut, vaan peitti hänen kasvonsa ja kaulansa suudelmilla.
Se oli kaikkien aistien värisyttävää huumausta, lämmintä, sulattavaa, hellittämätöntä, hellää. Tämä vieras henkilö ehdytti hänen voimansa; mutta syvällä elämän lähteet kumpusivat yhä ylemmäksi, sykähdellen oudon voimakkaasti. Roddy takertui häneen kaikin voimin ikäänkuin ei voisi milloinkaan hellittää häntä. Roddy oli vieras, mutta Judith tunsi hänet, oli aina hänet tuntenut, tarttui hänen hyväileviin käsiinsä ja painoi niitä rintaansa vasten. Sillä hetkellä Roddy oli hänen lapsensa, ja hän olisi tahtonut laskea hänen päänsä siihen paikkaan, jossa hänen kätensä liikkumattomina lepäsivät. Roddy hengitti syvään, ja silloin tällöin hänen sointuva äänensä mutisi katkonaisen sanan tai pari.
Judith kohotti päänsä hänen olkapäältänsä ja katseli kiihkeän yksityiskohtaisesti hänen kasvojaan.
»Puhu, Roddy, puhu!»
Roddy pudisti päätänsä ja hymyili — kalpea aavistus hänen entisestä hymystään väikkyi ainoastaan hänen huulillaan. Hänen puolittain suljetut silmänsä kimaltelivat ikäänkuin kyynelistä. Kuutamossa Judith palvoi hänen tummaa päätänsä ja kuutamon valkaisemia piirteitään. Vähitellen Roddy hellitti otteensa, keikautti päänsä taaksepäin ja seisoi hievahtamatta käsivarsien riippuessa kupeilla, kasvot tiedottomana, nukkuvana naamiona. Jos Roddy kuolisi nuorena, näyttäisi hän tällaiselta.
»Roddy — Roddy — Roddy — rakastan sinua — rakastan sinua — rakastan sinua.»