»Kyllä. Niin minusta tuntuu. Minusta on aina tuntunut siltä.»
»Kun vain sinusta tuntuu siltä — en välitä mistään muusta. Sinä — voit saada sen kaikki.»
»Oi, Judy!»
Nyt kuu nousi vihdoinkin täydelleen puunlatvojen yläpuolelle ja valaisi oudosti Judithin kasvoihin suunnattuja silmiä. Roddyn huulilla väikkyi heikko, jäykkä hymy. Hänen hampaansa välkkyivät. He katselivat toisiaan, ja heidän kasvonsa hohtivat himmeästi pimeydessä.
Verkko oli murtunut. Roddy oli vihdoinkin ravistanut itsensä irti ja tullut likelle. Koko heidän entinen elämänsä oli välttämättä johtanut heitä tähän hetkeen.
»Oi, Roddy, rakastan sinun hiuksiasi…» Hänen kätensä kohosi niitä silittämään, ja hän sulki silmänsä. »Rakastan silmiäsi.»
»Minä rakastan sinussa kaikkea — joka osaa.»
Hengittämättä Judith vihdoinkin varmana hänestä loittoni hiukan, tahtoen herkuttelevasti viimeisellä hetkellä siirtää hänen syleilynsä tuonnemmaksi, ja nauroi pehmeästi.
»Roddy, kuinka paljon pidät minusta? Näinkö paljon?»
Hän ojensi kätensä, vieden niitä hitaasti kauemmaksi toisistaan.