»No niin», virkkoi Judith. »Arvelin… Olen pahoillani.»
Hänen pitäisi pyytää anteeksi Roddylta, koska viimemainittu oli aikonut poistua puhumatta mitään ja hän oli aavistamatta tullut tielle, estäen pakoonpääsyn.
»Olin hyvin hämmästynyt kirjeesi sisällöstä», huomautti Roddy.
»Mitä tarkoitat — hämmästynytkö, Roddy?» kysyi Judith arasti.
Hän oli tajuntansa syvimmissä sopukoissa ollut koko ajan varma siitä, että jotakin tällaisia tapahtuisi. Pysyvä onni ei ollut tarkoitettu häntä varten.
Se ei ollut kovin tyrmistävää. Hetkisessä muuttui se yö etäiseksi, haaveelliseksi muistoksi.
»No niin —» Roddy empi. »Jos mies haluaa pyytää tyttöä vaimokseen, niin hän yleensä pyytää itse — käsitätkö?»
»Tarkoitatko — oli sopimatonta, etten odottanut — että kirjoitin siten?»
»Pidin sitä hiukan omituisena.»
»Oi, mutta, Roddy, varmasti — varmasti se on tuollainen kulunut sopivaisuussääntö… Varmasti naisella on täysi oikeus sanoa — rakastavansa miestä — jos hän haluaa — se on yksinkertaisesti rohkeuskysymys… Olen aina luullut, että tulisi…»