»En siitä välitä — kunhan vain joudun kunnollisesti maahan.»
»Olisitko koskaan valmis tekemään itsemurhan?»
»Olisinko valmis — mihin?»
»Tekemään itsemurhan? Päästäksesi sinne pikemmin.» Martin nauroi ja vastasi leppoisesti:
»No, tähän saakka en ole koskaan tuntenut siihen houkutusta…»
»Tämä on vanha sukutila, eikö olekin, Martin?»
»Niin on. Täällä syntyivät isäni ja kaikki muutkin, Roddyn isä, Julianin isä ja ainoa sisar — Mariellan äiti. Hän oli hyvin kaunis, kuten tiedät — ja perin villi — melkein mielipuoli, luulisin. Hän karkasi puolisonsa luota, ja Jumala tietää, millaista elämää hän vietti. Luullakseni se suorastaan särki iso-isäni sydämen. Hän kuoli, ja sitten isoäiti — muistathan isoäidin? — ei jaksanut asua täällä yksin. Kaikki lapset olivat hajaantuneet sinne tänne, menneet naimisiin tai kuolleet. Niinpä hän muutti sinne pieneen, joen rannalla olevaan taloon — teidän naapuristoonne… Vanhus-parka, hänellä ei ollut paljoakaan iloa elämästä. Kaikki hänen lapsensa kuolivat ennen häntä paitsi Roddyn isää, eikä viimemainitusta koitunut hänelle paljoa hyvää. Ihan poikana ollessaan hän riitaantui isänsä kanssa ja poistui kotoaan. En tiedä, mistä riita johtui. Iso-isä oli peloittava kurinpitäjä… Niin, he olivat onneton perhe.»
»Entä eivätkö he kaikki kuolleet nuorina, Martin?»
»Jotakuinkin. Mutta meistä ei kukaan elä vanhaksi», vastasi Martin hilpeästi.
He olivat saapuneet kummun laelle, ja äkkiä Martinin pyssy kohosi tähtäysasentoon. Sitten hän huudahti harmistuneena ja laski sen jälleen.