»En ollut valmis ampumaan sitä. Kun ne kerran pääsevät noiden saniaisten sekaan —»
»Mikä se oli, Martin?»
»Kaniini. Etkö nähnyt? Ilkeä syöpäläinen… En ikinä ole nähnyt moisia.
Vaikka kuinka koetamme pitää puoliamme niitä vastaan!»
Hän mutisi itsekseen tuskastuneesti.
»Mutta, Martin — onko aikomuksesi ampua niitä?»
»Ampuako niitä? Totisesti ammun, jos saan tilaisuuden.»
»En ole milloinkaan jaksanut käsittää, miten ihmiset voivat ampua kaniineja.»
»Hm», äänsi Martin jurona ja välinpitämättömänä. »Et saa odottaa, että minä, olisin hellätuntoinen niitä kohtaan.»
Hänen katseensa pälyili valppaasti sinne tänne; hänen pyssynsä oli valmis kohoamaan tuokiossa. Nyt hän ei omistaisi ajatustakaan vierellään kävelevälle Judithille.
Ihan kummun laelta kuului äkkiä hiljainen potkaisu ja pyrähdys. Pari pieniä, karvaisia käpäliä lähti pinkaisemaan saniaisten sekaan valkean töpöhännän vilkkuessa ja hypähdellessä. Mutta vähän matkan päässä saniaiset harvenivat olemattomiin; pienen hahmon piti tulla jälleen näkyviin hetkisen kuluttua.