»Anna tulla sitten!»
»Ei nyt. Uh! Väsyttää.»
Siltä näyttäkin. Kummankin posken helakan punaista läikkää lukuunottamatta hän oli peloittavan kalpea. Hänen silmänsä näyttivät tummilta mustien renkaitten keskellä, ja hän nojasi Mariellaan, samalla kun viimemainittu vakavana laittoi kiinni hänen kenkänsä ja takkinsa napit. Kun tyttö kiersi kaulaliinan hänen kaulaansa, kiskoi hän sen jälleen pois ja huusi:
»Voi, Mariella. Ei! Minun on niin kuuma.»
»Sinun tulee pitää sitä», virkkoi Mariella rauhallisesti. »Sinä vilustut.» Ja hän kietoi sen uudelleen Charlien kaulaan, samalla kun viimemainittu alistui ja virnisteli hänelle, luoden hänen silmiinsä hymyilevän katseen ikäänkuin lapsi, joka houkuttelee vanhempaa ihmistä nauramaan.
Häntä tarkkaillessaan Judith mietti:
»Oletko suuriluuloinen ja hemmoiteltu?»
Koko tuo hilpeys ja ylpeä välinpitämättömyys, kaikki tuo itsetiedottomalta näyttävä viehätysvoima, tuo varma pakinoiminen — kaikki se saattoi olla täydellisen itsetietoisuuden tuote. Varmastikin hän katseli peilistä ja ihaili omaa kuvaansa. Judith muisteli vanhaa unelmaansa päästä avioliittoon hänen kanssansa ja ajatteli suunnattoman surumielisesti ja ennustavasti niitä monia naisia, jotka hiljaisessa mielessään kaipaisivat hänen rakkauttaan, kun taas hän kulkisi omaa tietänsä välittämättä heistä.
Hämäryyden taustaa vasten hänen päänsä ja kasvonsa loistivat ikäänkuin kalpeasti valaistuina.
Judith piti häntä tarkoin silmällä, mutta ei saanut osakseen merkkiäkään; kaikki nuo loistavat ilmeet lipuivat ja pysähtelivät hänen ympärillään, mutta hänelle ei ollut tarkoitettu mitään muuta kuin kevyt hymy tai pari, satunnainen tunnustus hänen väliaikaisesta hyödystään. Charlie ja Mariella olivat tuskin kertaakaan tiedustaneet: »Muistatko?» Jos he vielä hellivät entisyyden muistoja, eivät ne koskeneet häntä. Oli omituista ajatella sellaista välinpitämättömyyttä, kun he ja ne muut kolme merkitsivät kaikkia niitä kuvia, kaikkia värejä ja kaikkea rikkautta, mitä koskaan oli hänen elämäänsä tullut.