Hämärtyvässä valossa he kietoutuivat taaskin salaperäisyyteensä ja olivat yhtä saavuttamattomia kuin konsanaan. Heidän täytyi aina pitää häntä orjanaan, joskin vain harvinaisella ulkonaisella olemuksellaan; ja hän tunsi väsyneensä heidän aiheuttamastaan jännityksestä.
»Huomenna», lupasi Charlie, »tuomme myöskin Roddyn».
»Niin. Lähdetään», hoputti Mariella. »Meidän täytyy kiirehtiä junalle.»
Äänettöminä he taivalsivat kylmän, aution luhdan poikki, ja tuuli puhalsi heidän takaansa purevana ja uhkaavana. Heidän saavuttuaan joen partaalle Charlie seisahtui, katseli sen poikki ja lausui haaveksivasti:
»Vanhassa talossa on valoa. Siellä on kai talon vahti. Meidän sopisi huomenna pistäytyä siellä yllättämässä hänet. Eikö se näytä yksinäiseltä?… Toivoisinpa, että taaskin asuisimme siellä. Missä sinun kotisi on, Judith? Se kai oli viereinen talo.»
»Niin se onkin, mutta se jää puiden taakse.»
»Niin, kyllä; en muistanut.»
Sitten Judith souti heidät veneellä joen poikki ja erosi heistä toisella rannalla, jossa tie haaraantui asemalle.
»No niin, huomenna tavataan.»
Julian silmäili taivaalle.