»Judy, mikä sinun on? Oi, Judy!»
»Oi, Martin!» Kädet painettuina otsalle, ääni heikkona valituksena
Judith puhui vaivaloisesti edelleen: »Mutta onhan — joitakuita asioita
— eikö olekin — jotka saattavat olla sellaisia, ettei niitä voi kertoa.
Asioita, jotka täytyy unohtaa — koettaa unohtaa — heti —»
»Kyllä. Kyllä. Jos sinä niin sanot», tyynnytteli toinen kuiskaten.
»Koska ne tuottavat hyödytöntä surkeutta… ja koska ne ovat — näivetyttäneet sydäntä — joten niitä ei voi muistella — vaikka koettaisikin.»
»Niin, rakas.»
»Minun elämässäni on ollut — pari onnetonta tapausta. Jokaisen elämässä niitä kaiketi sattuu. Haluaisin unohtaa ne…»
»Tietysti, Judy, tietysti. Et saa koskaan kertoa minulle mitään, minkä mieluummin jättäisit kertomatta.»
Judith kietoi kätensä hänen kaulaansa hetkiseksi.
»Kiitos, Martin!» Hän kuivasi silmänsä ja lupasi: »Enää en ole niin hupakko.»
Ja jos epäilys tai pelko oli alkanut sumentaa Martinin mieltä, oli hänen äänensä siitä huolimatta yhtä hellä, ja hänen silmänsä olivat siitä huolimatta yhtä luottavaiset.