»Etkö aio puhua mitään, Martin?»
Martin kohautti olkapäitään.
»Annathan minulle anteeksi», pyysi Judith, mutta ei voinut tuntea katumusta, vaan ainoastaan ankaraa väsymystä.
»Tietysti», vastasi Martin. »Ei ole mitään anteeksiannettavaa. Missään nimessä en hetkeäkään oikein uskonut sinun tulevan vaimokseni.»
»Onneksi lähden ulkomaille. Sinun olisi parasta unohtaa minut tyyten.»
»Sellainen puhe ei hyödytä mitään», torjui Martin, naurahtaen katkerasti. »Se oli liian myöhäistä jo vuosikausia sitten.»
»Sinun täytyy koettaa vihata minua. Minä ansaitsen sen.»
»Oi, mitä hyödyttää puhua noin?» tokaisi Martin kärsimättömästi. »Tahdotko minun vihaavan sinua? Tiedäthän, ettet tahdo.»
»Niin, en tahdokaan.»
»Tiedät varsin hyvin, etten voi muuta kuin edelleenkin rakastaa sinua.»