Hän nojasi yhäti hartiat kumarassa kuistiin, puhuen puutarhaan päin. Idän taivas heloitti kirkkaana, ja auringon ensimmäiset säteet pilkistivät puutarhaan; ja meluisa lintukuoro visersi kahta innokkaammin.
»En ole nähnyt auringonnousua vuosikausiin. Oletko sinä, Martin?» Hän meni likemmäksi ja laski kätensä miehen hihalle. Hänen kosketuksestaan Martin kääntyi ympäri ja katsoi häneen mykkänä epätoivosta silmäripset kosteina.
»Martin, olen pahoillani, olen pahoillani.»
»En voi erota sinusta näin», virkkoi Martin, tarttuen kiinni häneen.
»Judith, enkö voi tehdä mitään?»
Judith mietti.
»Kyllä. Tahdotko tehdä jotakin hyväkseni?»
»Tietysti tahdon.» Martinin silmät kirkastuivat hetkiseksi.
»Kuulehan, Martin! Jos hän koskaan mainitsee mitään minusta —»
Judith tunsi kalpenevansa ja vaikeni.
»Niin?» äänsi mies.