Toinen jatkoi, huohottaen:
»En usko hänen sitä tekevän, mutta jos hän tekisi… Jos hän joskus alkaa kertoa sinulle jotakin, mitä on tapahtunut — hänen ja minun välilläni — niin et saa sallia hänen kertoa. Lupaa se minulle! Jos hän alkaa, niin keskeytä! En enää koskaan tapaa häntä; pian taukoan häntä ajattelemasta; mutta sinä et saa tietää, mitä on tapahtunut. Se oli vain pientä hupsuutta — joskus se näyttää minusta tyyten toisenlaiselta… mutta jos luulisin ihmisten sen tietävän, niin kuolisin. Martin, älä koeta ottaa siitä selkoa!»
»Selvä on, Judith. Se ei ole minun asiani.»
»Kenties miehet eivät kerro toisilleen asioita niin kamalasti kuin naiset? Hän ei tavallisesti kerro mitään, vai kertooko?»
Hän jaksoi tuskin kuunnella toisen vastausta.
»Ei. En sitä usko.»
»Ole niinkuin et olisi koskaan tuntenut minua! Oi, älä puhele minusta!»
»En puhele. Lupaan sen.» Martin katsoi häneen, ja hänen silmistään
Judith näki, kuinka syvästi hän kärsi.
Pitkän ajan kuluttua Judith lisäsi:
»Vielä yksi asia. Olen tietysti varma siitä, että tekisipä hän mitä tahansa, sinun tunteesi minua kohtaan olisivat samat, eivätkö olisikin?…»