»Minä pidän Roddysta…» vastasi Martin, ja hänen äänensä, hänen koko olemuksensa värähteli tuskasta… »Hän on aina ollut — niin kauan kuin muistan — minulle läheisempi kuin veli olisi konsanaan voinut olla. Mutta jos luulisin» — hänen äänensä muuttui, kävi kammottavaksi — »jos luulisin hänen tehneen sinulle vääryyttä —»
»Ei häntä sovi moittia mistään», virkkoi Judith hitaasti, tiukan keskittyneesti. »Syy oli minun. Jos luulisin sen sotkevan teidän välejänne, olisin onnettomampi kuin koskaan ennen. Laitatko niin, ettei se sotke?»
»Panen parastani», lupasi Martin tukehtuneesti.
Judith alkoi vapista rajusti.
»Nyt minun täytyy mennä sisälle, Martin. Mitä sinä teet?»
»Minä lähden suoraan takaisin. En tunne haluavani — tavata Mariellaa — tai ketään muutakaan.»
»Mutta etkö tahdo syödä jotakin?»
»En. Minun ei ole nälkä.»
Tuntui sietämättömän liikuttavalta, ettei hänellä ollut nälkä — hänellä, joka oli aina nälkäinen.
»Hyvästi siis, Martin!»