Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut pilvenhattaraa eikä tuntunut tuulenhengähdystä, ja katukiveys näytti värähtelevän ilmassa. Oli niin kuuma, että mahdotonta oli oleskella laaksossa. Judith liittyi autoiluseurueisiin ja kiiti niiden mukana viinitarhojen välitse vuorille — etsien kasvojansa vilvoittavaa tuulahdusta, syöden meheviä puolisia tiepuolessa olevissa ravintoloissa, palaten illalla pelaamaan tennistä ja kylpemään, ja muuttamaan vaatteita, syömään päivällistä ja tanssimaan, kuuntelemaan konserttia kasinolla, istumaan ulko-ilmassa, juoden kahvia ja syöden jäätä.
Jokapäiväiset tunnit olivat kevyesti haihtuvia kuplia.
Hän oli neiti Earle, joka matkusti loisteliaan ja viehättävän äitinsä seurassa, asui hienoimmassa hotellissa ja oli huomattava henkilö kylpypaikan vaihtuvassa, kesäisessä seurapiirissä. Hänen omituinen kasvatuksensa vaipui halpaan mitättömyyteen; parasta oli olla siihen vihjaamatta. Hän oli kunnollisesti varustettu muissa suhteissa. Hänellä oli helminauha, hentoja, suoria, mustia leninkejä aamuksi, viehättäviä valkean ja keltaisen sekä vihreän ja vaaleanpunaisen kirjavia iltapäiväksi, valkeita jumpereita, joissa oli poimutetut liepeet, ja pieniä, valkeita hattuja tennistä varten ja suoria, erinomaisen tyylikkäitä, hihattomia leninkejä iltaisia tanssiaisia varten. Hänellä oli niitä kaikkia. Äiti oli tilannut niitä Pariisissa ikävystyneen anteliaana ja moitteettoman hyvämakuisena, innokkaasti kallistaen korvansa kuulemaan, kun muotineidot ihastuneina ylistivät hänen tytärtään.
»Jos olisit hieman typerämpi», huomautti äiti, »saattaisit loistavasti esiintyä Lontoon seura piireissä näinkin myöhään. Sinulla on ulkonäkö. Sinä olet typerä — kyllin typerä luultavasti tuhotaksesi kaikki mahdollisuutesi — mutta et ole typerä läpikotaisin. Olet samanlainen kuin isäsi; hän eli säihkyvä tomppeli. En ole koskaan aikonut viedä sinua avioliittomarkkinoille — mutta teen sen, jos haluat — jollet ole jo päättänyt mennä naimisiin jonkun nuoren Fyfen kanssa… He kai ovat aika hyvää sukua.»
Hän ei näyttänyt odottavan vastausta eikä saanutkaan.
Judith nauroi äidin naljailuille ja veistetyille ja saavutti menestystä seuraelämässä. Hän ajeli autolla, lörpötteli, tanssi ja pelasi tennistä, aluksi ponnistellen — Roddyn silloin tällöin johtuessa mieleen synkistämään ja murskaamaan kaikkea — vähitellen sitten tuntien eräänlaista nautintoa, napsauttaen sormiaan entisyydelle, antautuen täydelleen ilveilyyn, muistamatta seisoa sivussa tarkkailemassa, hupakkona läpikotaisin — jopa typeränäkin, joka päivä yhä typerämpänä.
Totisena hän meni seurustelusalien lävitse; kaikki tunsivat hänet ja silmäilivät häntä päästä jalkoihin saakka hänen mennessään ohitse, puhelivat hänen leningeistään supattamalla, kasvot hymyilevinä tai kylminä. Kaduilla häneen tähyiltiin, ja hän piti siitä; hän ihaili omaa kuvaansa myymälöiden ikkunoista. Vanhahko ranskalainen kreivi, jonka niskassa oli kaksi ihralaskosta, rukoili äidiltä hänen tyttärensä kättä. Se oli aika veikeä pila.
Sitten eräänä iltana istuessaan äidin kanssa seurustelusalissa keskustelemassa muiden vieraiden puvuista hän näki Julianin astuvan sisään. Tulijan yllä oli vanha, valkea villapaita, jossa oli kierretty kaulus, ja hänen pitkät hiuksensa olivat sekavina hänen kalpealla, juovaisella otsallaan. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat harmaina pölystä, hänen poskensa olivat punehtuneet ja silmänsä kirkkaat äärimmäisestä väsymyksestä. Hän seisoi yksin ovella vaivattomasti ja kiirehtimättä katseensa harhaillessa ympäri salia, hänen tähyillessään Judithia tuijottavasta, supattavasta seurueesta. Jopa jo ennen kuin Judith tunsi tulijan, sykähti hänen sydämensä hiukan, sillä hienomuotoinen, vaaleaverinen, kookas, sulavakäytöksinen Julian oli hämmästyttävän kaunis näky, kun oli viettänyt kaksi viikkoa pienten, ketterien, mustaviiksisten ja lihavaniskaisten miesten parissa.
»Se on Julian!»
Judith juoksi salin poikki ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä, tervehtien häntä riemastuneesti. Ystävä Englannista! Hän oli ystävä Englannista. Kuinka paljon se sittenkin merkitsikään! Julian oli romanttisesti pitänyt lupauksensa ja tullut etsimään häntä, tämä hienon näköinen nuori mies, jota kaikki tähyilivät. Seisoessaan siinä käsi kädessä he olivat kiihkeiden huomautusten ja olettamusten keskipisteenä, se oli imartelevaa. Judith oli mielissään siitä, että Julian oli keksinyt niin draamallisen saapumistavan.