Hän oli tullut autolla Pariisista, kertoi hän, ajanut koko päivän kirotun kehnoilla teillä typertävässä helteessä. Hän oli löytänyt Judithin hotellin ensi arvauksella.
Tilattuaan huoneen hän poistui kylpemään ja muuttamaan vaatteita. Judith palasi selittämään äidille, joka ei pyytänyt selityksiä. Oli hauska, huomautti hän, nähdä uudet kasvot; ja nuo Fyfet olivat aina näyttäneet hienoilta. Hän oli hyvillään siitä, että Judithilla oli nyt sopiva kumppani hänen hoitokautensa loppuaikana. Jos hän kissansyvässä mielessään ajatteli: »Tämä se siis on!» eivät hänen timanttimaiset silmänsä kavaltaneet häntä.
Puolen tunnin kuluttua Julian tuli alakertaan upeana päivällispuvussaan, istuutui äidin viereen ja alkoi heti huvittaa häntä luontevalla, sivistyneellä pakinakeskustelulla, josta äiti piti.
Kun sitten soittokunta alkoi hekumallisesti nykiä sydämenkieliä virittämällä kappaleen Einmal kommt der Tag, kääntyi hän ensi kerran Judithin puoleen, huudahtaen:
»Lähdetään tanssimaan, Judith.» Hän ponnahti pystyyn.
»Mikä sävel! Tuodaan julki tunteellisuutemme.»
Äidin särisevä, hiljainen huvinauru kaikui Judithin korvissa hänen noustessaan seuraamaan Juliania.
Julian kiersi kätensä tiukasti hänen ympärilleen ja jupisi:
»Nyt mennään. Antaa soida!» Ja he kiersivät tyhjää lattiaa liukuen, pysähdellen ja kääntyillen, samalla kun kaikki tähystivät heitä ja soittokunta hymyilevänä soitti heille. Heidän vartaloittensa poljento oli kertaakaan hairahtumatta soiton katkonaisen tunnekiihkon mukainen.
»Kerran, Julian, et suostunut tanssimaan kanssani.»