»Trikooasusi. Otaksuttavasti et tiennyt sitä?»
»En!» Judith sinkautti sanan ikäänkuin sylkäisemällä ja poistui nopeasti.
* * * * *
He söivät illallista valkeassa majatalossa metsän laidassa, noin kolme neljänneskilometriä kauempana. Sama puro virtasi nyt tasaisena puutarhan halki; ja tumma-ihoinen, lihava emäntä, jolla oli paksut, kiiltävät, komeat palmikot, toi munakkaita ja forelleja, salaattia ja hedelmiä heidän plataanipuun juurelle sijoitettuun pöytäänsä. Kaikkialla istui oksilla lintuja laulamassa viimeisiä säveliään.
»Kuunteles, Julian! Eikö tuo ole kuin olekin rastas? Mitä tekemistä sillä on Englannin ulkopuolella? Oi, sen laulusta soinnahtaa koti-ikävä!» Koti-ikävä valtasi äkkiä Judithin. »Minäkin haluaisin lähteä kotiin! Minä en ole matkailija. Kaihoan kotiin — niin se on. Ranskasta muistan useimmin otaksuttavasti tätä rastasta ja uimalammikkoamme — ja vain sen tähden, että ne saattoivat minut ajattelemaan Englantia… Yliopistossa uin usein erään tytön kanssa… Sinusta olisi ollut hauska katsella häntä. Hänen nimensä oli Jennifer Baird…»
»Oh, olen luultavasti tavannut hänet.»
Mitä Julian sanoi noin välinpitämättömästi?
»Oletko tavannut hänet?» Kädet ristissä, sydämensä jyskyttäessä Judith tuijotti häneen.
»Niin, varmasti se oli hänen nimensä. Olin Skotlannissa hänen serkkujensa luona.»
»Milloin, Julian?»