Judith tuskin kykeni puhumaan.
»Se taisi olla viime vuonna. Nyt muistan, että hän kertoi olleensa Cambridgessa ja tuntevansa sinut; mutta hän ei ollut kovin herkkä puhelemaan sinusta. En mitenkään olisi hänen sanojensa nojalla arvannut teidän olleen helmaystävyksiä.» Julianin ääni kuulosti pilkalliselta.
»Niin, et olisikaan!» tokaisi Judith loukkaantuneena ja ivallisena. »Hän ei kerro kaikille, milloin —» Hän vaikeni, sillä ehkäpä Jennifer ei sittenkään ollut muistellut häntä paljon ollessaan poissa. Hän lisäsi rauhallisesti: »Tunsin hänet hyvin aikanani. Sanohan… Mitä arvelet hänestä?»
»No, yhtä hullu kuin moni muu. Mutta hän oli eloisampi kuin useimmat ihmiset. Palava liekki, sanokaamme.» Julianin ääni oli umpimielinen, tyly.
»Etkö siis pitänyt hänestä?»
»En; eikä hän minusta.» Hän naurahti. »Mutta hänessä oli voimaa, sen myönnän. Joskus aion lähteä etsimään häntä. Varmasti osaisin saada hänet pitämään minusta.»
»En usko, että saisit!» Judithin teki mieli lyödä häntä hänen kylmäverisen itsevarmuutensa tähden. »Jos luulet, että pystyisit — ohjaamaan häntä, hallitsemaan häntä, niin säälin sinua, siinä kaikki! Haluaisin nähdä sinun yrittävän! Luulisit saaneesi hänet helposti — mutta seuraavalla hetkellä hän olisi pujahtanut käsistäsi… Kuinka nauraisinkaan!… Omasta puolestani minun ei tarvinnut taivuttaa pitämään häntä itsestäni: hän piti.»
Hän tunsi puhuvansa rajusti ja vaikeni entisyyden valtavan muistotulvan heikentämänä.
Se oli liian tuskallista. Mitä hyödytti koettaa enää reutoilla? Entisyydestä ei voinut milloinkaan päästä vapaaksi. Yksi ainoa sana toi sen jälleen eteen, ja lyhyessä tuokiossa oli kaikki muu paitsi sen varjoja käynyt mitättömäksi ja merkityksettömäksi.
Julian katseli häntä, kohotti kulmakarvojaan, teeskennellen kohteliasta hämmästystä ja silmäili häntä tarkasti.