»No! No!» tyynnytti hän. »Rauhoitu, pikku käärme! Olet saanut minut uskomaan, että hartaimmatkin ponnistukseni menisivät hukkaan.»
Judith piilotti kasvonsa, kumartuen pöydän ylitse molemmat kädet otsalla ja tuntien pyörrytyksen kuvotusta ja hikoilua.
Julian otti lautaselleen viinirypäleitä ja huomautti:
»Eipä silti, etten ole pahoillani, jollen enää koskaan näe häntä hevosen selässä. Hän näytti suurenmoiselta.»
»Oi, niin! Hän…» Kasvot vieläkin piilossa Judith lisäsi ääni heikkona, mutta varmana: »Lähtisin hänen luoksensa heti, tällä minuutilla, jos tietäisin, missä hän on. Mutta en tiedä.»
Syntyi äänettömyys, ja sitten Julian virkkoi lempeästi: »Minä otan siitä selkoa, jos haluat, rakas ystävä.» Judith ojensi kätensä pöydän ylitse hänelle.
»Ei. Auta minua unohtamaan hänet… ja kaikki muukin!…»
Julian silitti hänen kättänsä ja sanaakaan virkkamatta poistui hänen luotansa, lähtien maksamaan laskua. Hänen palattuaan Judith jaksoi kääntää häneen päin rauhalliset ja hymyilevät kasvot.
* * * * *
Tähdet tuikkivat taivaalla heidän lähtiessään jälleen taivaltamaan, ja alkava pimeys muistutti kukkivaa orvokkipeltoa.