»Eikö meidän olisi nyt parasta lähteä kotiin, Julian?»
»Ei. En aio viedä sinua kotiin vielä.»
Judith istui hänen vieressään äänettömänä ja hämärien aavistusten vaivaamana.
»On sääli, että olet niin onneton», pahoitteli Julian. »Olen tainnut sanoa samoin jo ennenkin.»
Judith ei vastannut mitään.
»Ymmärräthän», jatkoi toinen, »että olet hupakko tällä tavoin masentuessasi».
Äänettömyys.
»Sinä yksinkertaisesti tuhoat itsesi sen tähden, eikä se voi olla sen arvoista. Miksi et kerro minulle siitä? Lupaan olla kiltti.»
Judith pudisti päätänsä.
»Kerro toki minulle, rakas! Tiedäthän, että asiat paisuvat hirmuisiksi, kun telkeämme ne mieleemme. Saat nähdä, että tuntuu paremmalta saatuasi vain sydämesi puretuksi.» Hän haasteli hellän isän tapaan ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.