»En.» Judithia huumasi. »Arvelen tarkoituksesi olevan olla ystävällinen. Mutta sinä et ymmärrä.»
»Ahaa! En luonnollisestikaan. Kuinka voi minunlaiseni karkea, miespuolinen elukka ymmärtää hienostuneen ja herkkätuntoisen nuoren neidon tunteita?»
»Oi Julian — kohtuuton… töykeä!»
»No niin, kirottua! Etkö oivalla, että minä itsekin rakastan?» huudahti Julian täydelleen vimmastuneena. »Vihdoinkin olen saanut olla yksin seurassasi vaivaiset kymmenen päivää — varrottuani vuosikausia — huomaa: vuosikausia! — tilaisuutta, ja nyt sinä nyreänä ruikutat koulutyttöhaaveittesi särkymistä! Hyvä Jumala! Eikö sinulla ole sisua napsauttaa sormiasi miehelle, joka ei sinusta välitä? Etkö ole viehättävä ja älykäs? Etkö osaa nauraa? Eikö ole yllin kyllin muita? Mitä varten minä olen täällä? Mene vaikka hornaan hetkiseksi — minä autan sinua. Minä selvitän sinut siitä. Mutta älä uikuta!»
Hän vaikeni hengähtääkseen ja jatkoi sitten:
»Tässä olen, kuten sanoin, ja käytettävissäni on korkeintaan kymmenen päivää — kymmenen päivää, joiden aikana minun pitäisi saada sinut katsomaan silmiini, ei niiden lävitse, saada sinut lakkaamaan hymyilemästä ja olemasta kohtelias, suvaitseva ja säälivä minua kohtaan — niin, mitä muuta tahansa, mutta ei kirottua välinpitämättömyyttäsi! Minkä tähden et vihaa minua? Silloin saisin sinusta jotakin hyvää. Minä viihdyn hyvin vihattuna. Tässä olen, juuri minä, enkä kykene nukkumaan enkä syömään, kun halajan sinulta suudelmaa, vapisten päästä jalkoihin saakka nähdessäni sinun tulevan, raivoten, kun sinä puhelet jonkun toisen miehen kanssa — ja tässä olet sinä, pitäen itseäsi narrina — itsepintaisesti tuhlaten aikaamme esiintyessäsi romanttisen hupelosti.»
»No niin, olemme siis tasan», ehätti Judith keskeyttämään. »Minä rakastan enkä saa vastarakkautta ja olen narri. Olen yhtä mieltä kanssasi. Sinä rakastat saamatta vastarakkautta. Sinä olet toinen narri.»
Julian kääntyi ja sanoi riemastuneena:
»Olet äkäinen. Olen suututtanut sinut. Olet menettänyt malttisi.»
»Oi, sinä olet mahdoton.»