»En, en, en ole», torjui Julian mairittelevasti. »Katsos, olen nyt hyvin kiltti. Kuulehan, Judith, rakas! Sinä et ole sellaisia henkilöitä, joilla on pieni, keskeneräiseksi jäänyt rakkaustarina ja jotka menevät hautaan vanhoina piikoina — vanhoina piikoina, joille on sattunut pettymys, Judy! — eikö niin sanota? Kas niin, taaskin kiusoittelin; vaikka lupasin, etten niin tekisi. Rakas, mitä hyödyttää olla niin vietävän järkähtämätön? Etsi toki joku toinen pian! Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka riemullista sinusta on sitten vanhana muistella, kuinka useita ihmisiä olet rakastanut. Ja se on kaikkein paras lääke, Judy, huonolle mielialallesi.»
»Käytätkö sinä sitä, jos —»
»Josko hylkäät minut? Otaksuttavasti. Mutta älä hylkää minua — älä koettamatta! Tässä olen tarjolla; saattaisit tehdä lemmon paljoa huonomman kaupan kuin ottaa minut. Minä kyllä huolehdin siitä, että meillä on hupaista.»
Yöperhosia lepatteli ja kiiteli autonlamppujen valossa; noiden kahden vielä pitkän, kirkkaan valokimpun ulkopuolella näytti yö hyvin pimeältä. Kuinkahan etäällä he olivat kotoa?
Vihdoin Judith virkkoi:
»Käsittääkseni tämä ei ole avioliittoehdotus, Julian.» Julian nauroi.
»Ei, rakas, ei ole. Ei toki niin synkeätä.»
»Ahaa, ymmärrän — rakastajattareksesi.»
Äänensä ja sanojensa perusteella Judith aprikoi, eikö hän ollutkin keskustelevinaan unissaan; hänellä oli samanlainen tunne siitä, että hän oli lausunut jotakin perin tärkeätä, minkä tarkoitusta ei kuitenkaan voinut havaita.
Julianin rakastajatar… Se ajatus oli jostakin syystä syvälti tyrmistyttävä.