Ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen ja nyt englantilainen… Mutta kenties Julian oli silloin valehdellut. Hän lateli sellaisia valheita kokemuksistaan.
»Minä en ole luotu avioliittoa varten sen enempää kuin sinäkään olet», haasteli Julian hellän selittävästi. »Osaatko kuvitella minua aviopuolisona? Mikä helvetti jollekin poloiselle hupakolle!… Mutta», lisäsi hän huoahtaen, »kuitenkin olisin kiintynyt lapsiini. Mielelläni kasvattaisin pojan. Mutta sellaista en milloinkaan saa.»
»Jos menisit naimisiin Mariellan kanssa», huomautti Judith yhäti kuin unessa, »voisit kasvattaa Peteriä. Mariella olisi siitä hyvillään. Luullakseni hän rakastaa sinua.»
Julian ei ollut kuulevinaan; ja Judith aprikoi, eikö hän ollut sittenkään puhunut ääneen vai eikö hänen hiljainen äänensä ollut tunkeutunut aatoksissaan olevan miehen korviin.
»Niin, mitä tekisimme toisillemme avioliitossa», jatkoi Julian. »Se olisi yhtenäinen, pitkä sarja ärtymyksiä. Olemme molemmat niin itsetietoisia, niin vaativaisia, niin sivistyneitä… Oi, se olisi kammottavaa.»
»Niin olisi.»
»Mutta, Judith, viehättävä, ihastuttava Judith», rukoili Julian ääni syvänä ja kauniina, »joksikin ajaksi, joksikin ajaksi! Kirkas alku ja sitten taaskin loppu, kun se alkaisi käydä onnettomaksi. Ajattele, mitä voisimme antaa toisillemme!»
»Se olisi otaksuttavasti sangen hyvä meille…» Judith piti päätänsä käsiensä varassa, koettaen pohtia. Mitä saattaisi Julian antaa hänelle sellaista, mitä hän kaipaisi?
»Se olisi, se olisi. Me eläisimme hieman ajattelemisen sijasta. Saisin sinut unohtamaan, sen vannon; ja mitä kaikkea antaisinkaan sinulle muisteltavaksi sen asemesta — mitä kaikkea sellaista hyvää, mikä on ollut salaisuutenani vuosikausia ja mitä olen vuosikausia halunnut jakaa, tarjota viehättävälle, sukkelalle älyllesi! Kukaan muu ei ole päässyt siitä osalliseksi, Judith. Se on odottanut sinua; kukaan muu ei ole ajatuksissani koskaan päässyt lähellekään sinua. Judith, en olisi ärsyttävä, väsyttävä, vanha jörri; minä en ole sellainen! Minulla on salaisuuksia. Salli minun kertoa ne sinulle. Rikastuttaisin sinua niin paljolla kauniilla ja sitten päästäisin sinut menemään. Eikö se ole oikein ja rehellistä? Eikö sitä kannata ottaa? Mene myöhemmin naimisiin ja hanki lapsia, jos sinun täytyy se tehdä, mutta salli minun ensin antaa sinulle tämä. Koettele minua, Judith, koettele! Et voi kieltäytyä koettelemasta minua. Halajan sinua niin voimakkaasti.»
Judith olisi tahtonut sulkea korvansa, sillä hän tunsi avuttomasti taipuvansa sanojen vanhan lumousvoiman mukaan.