»Julian — minä en voisi antaa sinulle — mitä haluaisit. Oi, en voisi! Se on niin suuri askel — sinä et sitä tajua — naiselle. Hän ei koskaan voi palata — myöhemmin ja olla turvallinen maailmassa. Ja hän saattaisi sitä haluta.»
»Minä huolehtisin siitä, että pääsisit takaisin, jos haluaisit. Mutta en usko sinun sitä haluavan. Sinä et tahtoisi olla turvallinen. Se ei ole sinua varten. Oi, minä tunnen sinut paremmin itse kuin tunnet itsesi.»
»Et. Et.»
Heitä erotti väliseinä, eikä Julian sitä aavistanut. Se, mitä Julian oli erehtynyt pitämään elävänä Judithina, oli muumio, jonka sydän oli kuivaa tomua. Julian ei ollut kyllin terävä-älyinen oivaltaakseen sitä.
Julian oli vaiti jonkun aikaa ja virkkoi sitten:
»En vaatisi sinulta mitään, mitä — et olisi valmis antamaan minulle. Toivon — että senkin aika tulisi. Mutta tällä hetkellä en pyri muuhun kuin auttamaan sinua taaskin elämään — paremmalla, kestävämmällä tavalla. Sallitko minun sen tehdä? Sällitkö minun rakastaa sinua, Judith.»
»Kenties. Kenties, Julian. Minä koetan. Koetan puolestani oppia rakastamaan sinua.» Ne sanat luiskahtivat häneltä pitkän huokauksen mukana.
»Rakas!» Judith tunsi, kuinka voitonriemuinen Julian oli. Mies kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä kevyesti, ja hän mietti: »Nyt he kaikki kolme ovat suudelleet minua.»
»Mutta malta, Julian!» vastusti hän, ollen purskahtamaisillaan hermostuneesti itkemään. »Älä puhu nyt enää mitään! Vie minut kotiin!»
»Kyllä, kyllä. Nyt vien sinut kotiin.» Julianin ääni oli tyynnyttävä ja hellä. Hän aikoi näyttää Judithille, että hänen kärsivällisyytensä oli rajaton. Tällä kertaa Judith joutui ansaan.