»Oi, sinä olet viisas.» Judith nauroi. »Se varmaankin saa sinut tuntemaan itsesi vapaaksi.»
»Minkä tähden sitä kysyit?»
»Koska se äsken välähti mieleeni.»
Koska hänelle oli saatettu lähettää sähkösanoma; hän oli suvun vanhin jäsen, ja häntä oli saatettu tarvita monista syistä, hautajaisia varten… Mutta ruumistahan ei oltu vielä löydetty. Pian Judithin täytyisi ilmoittaa: »Julian, Martin on hukkunut.» Julian ei siitä paljoakaan välittäisi; he eivät olleet milloinkaan olleet kovin läheisiä ystävyksiä; mutta luonnollisesti heillä kummallakin oli ollut piirinsä heimolaisuustunne. Judithin täytyisi tosiaankin pian kertoa hänelle.
Nyt tanssittiin. Huone oli täynnä savua ja valoa ja kuvottavaa tuoksua; ja helle oli tukahduttava. Kaikki nousivat tanssimaan.
Muuan hotellin nuorista amerikkalaisista vieraista kumarsi ja sopersi jotakin hänen edessään.
»Ei ihan nyt, kiitoksia hyvin paljon.» Hän soi miehelle hymyn. »Ehkä tuonnempana…»
Voi noita omituisia marionetteja, jotka kimmahtelivat lattialla, liikkuen konemaisesti! Miten ihmiset saattoivat olla noin vakavia ja suorittaa noin tylsiä ilveliikkeitä. Mutta he eivät olleetkaan todellisia ihmisiä.
»Katsohan, Julian! Tuolla on se espanjalainen poika, jota vastaan pelasimme kilpailuissa. Hän on hauskannäköinen, eikö olekin? Hän suorastaan hurmaa tuon tytön. Eikö hänellä ole veltto hymy?… Olethan huomannut, että vaikka ranskattaren ruumis on kuinka ruma, se joka tapauksessa on ruumis eikä hän sitä häpeile. Nuo englantilaiset ovat pelkkiä vaatemyttyjä. Jos heidät riisuisi, ei jäljelle jäisi mitään. Siinä koko erotus… Oi, katsohan, nyt jaetaan muistolahjoja. Oi, haluaisin viuhkan. Lähdetään tanssimaan!»
Edetessään täysien pöytien lomitse hän sivuutti seurueen lihavia, vanhanpuoleisia ranskalaisia ja kuuli erään heistä huomauttavan toiselle äänekkäästi, juopuneen kiihkeään tapaan: