»Charlie lähtee myöskin. Hän on täällä heti. Hyvästi, Judith!»
Hän ojensi kätensä; Julian tarttui siihen, kumartui sitten kasvoillaan virnistyksentapainen ja suuteli häntä, sanoen sitten:
»Niin miehet tekevät ollessaan lähdössä rintamalle.»
Judith ajatteli mielissään: »Siispä Charliekin haluaa suudella minua.»
Ja hän katsoi ulos ikkunasta, toivoen näkevänsä Charlien.
Oli sysipimeätä ja hän mietti huolissaan: »Hän ei löydä tietä. Hän kammosi aina pimeyttä.»
»Lähdetään», virkkoi Julian. »Sinun pitää lähteä liehuttamaan minulle jäähyväisiksi.»
Mutta sittenkin hän vitkasteli ja tähyili ulos, etsien Charlieta lisääntyvän pelon vallassa.
Ihan äkkiä hän näki Charlien ulkona pimeässä. Viimemainittu ei ollut sotilasasussa; hänen yllänsä oli harmaat flanelliset polvihousut ja valkea, avokaulainen paita — hänen lapsuusaikainen vaatetuksensa. Hän laahusti ontuen jalkaansa, ikäänkuin se olisi ollut kipeä.
»St!» kuiskasi Julian hänen korvaansa. »Hän on pukeutunut valeasuun.»
»Ahaa! Hän ei siis halua kaatua.»