Se siis oli loppu. He olivat taaskin poissa. He eivät palaisi, he eivät kirjoittaisi, hän ei menisi Lontooseen heitä tapaamaan. Jopa Juliankin unohtaisi hänet. He eivät välittäneet, sade oli hilpeä, ei mikään koko avarassa maailmassa voinut häntä lohduttaa. Hän kääntyi pois sateen sekoittamalta paikalta, jossa heidän epätodelliset, kadonneet hahmonsa pilkkasivat ja hämmensivät häntä — haaveina onnellisen entisyyden kaukaisessa unelmassa.
3
Johonkin aikaan keskellä sotaa hän sai varmasti tietää Julianin olevan rintamalla. Hän kuuli siitä naapuritalon vanhalta puutarhurilta, joka oli aikoja sitten antanut hänelle omenoita ja päärynöitä ja joka oli saanut tiedon itse isoäidiltä. Viimemainittu oli kirjoittanut, käskien puutarhuria istuttamaan uusia ruusupenkkejä ja pitämään tenniskenttää täysin hyvässä kunnossa, sillä varsin pian, heti sodan päätyttyä, lapsenlapset saisivat talon omakseen viettääkseen siellä pyhänseutunsa ja loma-aikansa.
Julian-herra oli rintamalla, toistaiseksi terveenä, Jumalan kiitos, ja
Charlie-herra oli juuri kutsuttu sotapalvelukseen; mutta taisteleminen,
vakuutti isoäiti, päättyisi, ennenkuin hän edes ennättäisi lähteä
Ranskaan.
Sitten naapuritalon lapset uusien toiveiden ja uuden pelon vaikutuksesta taaskin esiintyivät yhtenään öisin hänen unissaan.
Sotilaspuvussaan Julian tuli äkkiä kirjastoon ja sanoi:
»Olen tullut jäähyväisille.»
»Jäähyväisille? Aiotko takaisin rintamalle?»
»Kyllä. Tällä minuutilla. Etkö kuule junani ääntä?»
Hän kuunteli ja kuuli junan viheltävän.