»Hyv' yötä, Judith! Tulemme tapaamaan sinua.»
»Kyllä minä olen jäällä.»
»Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!»
Judith juoksi kotiin, sulkien silmänsä pilviltä, korvansa tuulelta, ja pamautettuaan julkisivun oven kiinni jälkeensä koetti syrjäyttää mielestään kateuden, vihan, pahansuopuuden ja kaiken armottomuuden Jumalan, jonka enteet näkyivät taivaalla.
»Huomenna he tulevat jälleen ja tuovat Roddyn. Huomenna näen Roddyn.
Oi, hyvä Jumala, ole laupias!»
* * * * *
Aamun sarastaessa hän heräsi, kuuli sateen sokean, surullisen huokailun, turhan kiireen ja sihinän — ja sanoi pimeässä ääneen: »Miten jaksan sen kestää?»
Sairaloisen haaveellisen toivon houkuttelemana hän kuitenkin souti sinä aamuna joen poikki ja meni lammikolle.
Siellä ei ollut ketään muita kuin muuan pikku poika, joka luisteli monen sentimetrin syvyisen veden peittämällä jäällä ja vinhasti kiitäessään nostatti eteensä kaksi erillistä vesisuihkua.