Sanomalehti oli ikkuna-istuimella; Judith kävi noutamassa sen. »Ota se mukaasi ja lue! Siitä kohdasta, johon olen pannut merkin.» Hän vetäisi ristin peukalonsa kynnellä.

Hän palasi makuuhuoneeseen ja pani oven lukkoon; ja muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli Julianin menevän takaisin alakertaan.

Silloin hän heittäytyi vuoteelleen ja itki Martinin tähden, jota hän rakasti, jonka hän oli jättänyt suremaan hänen vuoksensa, jonka olisi pitänyt elää lapsiensa rakastamaksi, kunnioitetuksi ja iäkkääksi, joka oli ystävällinen, kun kaikki muut olivat tylyjä — joka oli ollut kuolleena kaksi päivää, heittelehtien aalloissa, jota Roddy-parka oli turhaan etsinyt merestä, joka oli ollut komea, mutta nyt oli perinpohjaisesti tuhoutunut ja kauheannäköinen — merivettä suussa, silmissä ja hiuksissa, kaunis vartalo pöhöttyneenä merivedestä muodottomaksi möhkäleeksi.

Ketä hän oli ajatellut hukkuessaan? Oliko hän ponnistellut ja sadatellut? Vai oliko hän pitänyt kuolemaa tervetulleena, koska eräs henkilö oli ollut tyly ja petollinen?

»Martin, tarkoitukseni ei ollut sellainen.»

Martin oli melkein siinä huoneessa — ihan siellä — seisoi ihan hänen takanaan ja sanoi: »Ei minua mikään vaivaa.» Martin oli tullut häntä lohduttamaan.

Martin oli päässyt iäiseen elämään. Niin!

»Ei. Ei. Ei. Kuollut. Tiedoton. Olematon. Katseen ja kosketuksen yltämättömissä iäti.»

VIIDES OSA