Oli syyskuun loppu. Hän oli tullut taaskin kotiin, yksin. Aamut, keskipäivät ja illat hän istuskeli tai käveli, katsellen päivien värillistä sarjaa. Koleat, sinisten usvien verhoamat aamut muuttuivat vienosti keskipäiviksi, ne loistaviksi, vaalean keltaisiksi iltapäiviksi, jotka aikaisin taaskin kaihoisesti katosivat usviin; harmaata kastetta kimalteli lehtien peittämillä ruohikoilla ja maahan pudonneilla omenoilla, liikkumattomat, upeat lehväryhmät helottivat pehmeästi hillityn tulipunaisessa iltaruskossa ja kuun noustessa omituisena, pronssinvärisenä.
Joki oli kuin silkkiä, sen tumman vihreällä pinnalla väikkyi öljymäisen sileä kalvo; ja rannan kaikki haavat ja raidat ulottuivat molempiin suuntiin — ilmaan ja alaspäin veteen pitkät rungot lyhentyneinä ja helakka väri lievästi hämääntyneenä.
Naapuritalon ikkunoissa oli luukut, ja kuparipyökki varisteli lehtiään autioksi jääneelle nurmikolle.
Liikkuessaan nyt syvän painostavassa, tuulettomassa vienossa hiljaisuudessa yksin talossa ja puutarhassa, joen varsilla ja kunnaalla hän näki kaiken hitaasti, loistavasti kallistuvan loppuaan kohti; ja ajan mittaan hän tunsi itsessään uuden heräämisen ensimmäisen, epävarman liikahduksen.
Äiti ei ollut tullut kotiin. Hän oli nyt Pariisissa ja aikoi jäädä sinne toistaiseksi.
Hän oli ollut hyväntahtoinen silloin aamulla, kun Judith oli mennyt hänen vuoteensa ääreen ja kertonut, että Julian oli lähtenyt, että Martin oli kuollut ja ettei hän itse tuntenut olevansa oikein terve. Hän ei ollut kysellyt mitään, ei lausunut ainoatakaan säälin sanaa, vaan laupiaan jokapäiväisesti huolehtinut hänestä, virkistänyt hänen ruumistaan konjakin ja kuumavesipullojen suomalla käytännöllisellä lohdutuksella ja seuraavana päivänä luopunut omasta hoidostaan ja vienyt hänet pois. He olivat ajelleet autossa ympäri koko Ranskan, poiketen Italiaan ja Sveitsiin, ja oltuaan välillä pitkät ajat äänettömänä äiti oli puhunut kevyesti, älykkäästi, pintapuolisesti niistä paikoista ja ihmisistä, joihin he tutustuivat, ruuista ja vaatteista; hän oli puhunut sellaista, mitä saattoi kuunnella kohtalaisen tarkkaavaisesti ja mihin oli helppo vastata. Mieltänsä ympäröivän, tiiviin lyijyverhon lävitse Judith oli käsittänyt hänen harkitun, huolekkaan auttamissuunnitelmansa ja ollut siitä kiitollinen. Mutta kun äiti kolmen viikon kuluttua oli alkanut suunnitella, että he viettäisivät syksyn yhdessä Pariisissa, oli Judith äkkiä pyytänyt lupaa lähteä kotiin. Se oli hänen, kuten näytti, ilman elpymisen toivoakaan sairastuneen mielensä ensimmäinen omaperäinen aloite. Se oli velton raukea, mutta pysyvä: hänen täytyi päästä kotiin, olla yksin, etsiä itselleen työtä, kirjoittaa kirja, tehdä jotakin… Äiti oli suostunut siihen kykenemättä salaamaan huojennustaan. Kuinka vaivaavia näiden viikkojen oli täytynytkään hänestä olla!
Kun Judith taaskin saapui Englantiin, oli hänellä samanlainen tuntu kuin hän olisi ennen aamun sarastamista herännyt painajaisen uuvuttamana, aavistellut tosielämää kammoten ja sekavasti ja sitten vähitellen, aamun valjetessa alkanut hämärästi tuntea huojennusta ja toivoa.
»Tänään alan kirjoittaa — käyn käsiksi työhön — haen opiston välityksellä jotakin tointa…»
Mutta joka ilta hän jälleen oli puutarhan kullanhohtoisessa, hyväilevässä yksinäisyydessä ajatuksettomana ja saamattomana. Ei ollut mitään aihetta, josta hän mitenkään olisi saanut aineksia kirjaan, ei kappaleita, joita ei olisi ollut ihan liian vaikea oppia soittamaan, ei ainoatakaan tointa, joka ei olisi tuntunut perin vastenmieliseltä.
Eräänä iltapäivänä hän sitten pysähtyi upean pianon ääreen, epäröi ja istuutui soittamaan — Schumannin, Chopinin, Brahmsin, Debussyn ja Ravelin sävellyksiä… vähän kutakin, sekaantuen, tauoten, alkaen uudelleen. Kahden tunnin kuluttua hän herkesi. Aluksi hänen kätensä eivät olleet totelleet häntä; mutta jonkun ajan kuluttua ne olivat alkaneet muistaa, hän oli pakottanut ne muistamaan hiukan. Hänen täytyisi soitella skaaloja ja harjoituksia; oli liian nöyryyttävää olla jäykkien, kömpelöiden sormien armoilla.